Kuukausi: toukokuu 2016

Useimpien elämä on tiedostamatta tai tiedostetusti opittujen tapojen noudattamista. Rakennetaan tai ostetaan talo lainarahalla ja maksetaan sitä jopa neljäkymmentä vuotta. Kaikki tulot säästetään lainan lyhennyksiin ja odotellaan sitä hetkeä, kun laina on vihdoin maksettu. Koko elämä on säästetty rahaa, minimoitu kaikkea kulutusta ja jätetty monta ”ylimääräistä” asiaa tekemättä. Isot lainat pitkällä maksuajalla ovat lainansaajalle yhtä kalliita kuin laina itsessään, puhumattakaan omistamisen muista sivukuluista. Toki yhteiskunnallinen status saattaa kasvaa omistuksen lisääntyessä sekä tästä kaikesta vaivasta jää elämän päättyessä säästöön aineellista omaisuutta perillisten riepoteltavaksi.

Tutkimusten mukaan nuoremmat sukupolvet suosivat enemmän käyttöoikeutta kuin omistusoikeutta. Rahan sitominen 12 kuukaudeksi vuodessa kesämökkiin, jota käytetään vain 1 kuukausi, ei tunnu viisaalta. Asutaan mieluummin vuokralla ja liisataan autoja, veneitä ja kaikkea muutakin hetkellisesti tarvittavaa hyödykettä. Omistetaan kimpassa ja keskitytään sillä hetkellä olennaiseen. He ovat tajunneet paremmin sen, että oravanpyörä ei pyöri ellei orava juokse. Ja mitä nopeammin juoksee, sitä lujempaa pyörii.

Sanotaan että ”elämän tarkoitus on elää tarkoituksellista elämää”. Onko edellisiltä sukupolvilta peritty säästämisen kulttuuri sitä? Pinna kireällä tehdään töitä ainakin 40 tuntia viikossa noin 40 vuoden ajan saaden lopulta 40 % eläkkeen. Kaikesta säästetään, myös inhimillisestä läsnäolosta. Vai onko yhä lisääntyvä tapa käyttää olemassa oleva raha myös henkistä elämää rikastuttaviin asioihin… läheisiin, harrastuksiin, matkusteluun jne.? Olisiko tästä perintönä jälkipolville annettavaksi isompi inhimillisen pääoman tasearvo meidän kaikkien lopullisessa tilinpäätöksessä?

Säästäminen on fiksua, kun se kohdistuu merkityksellisiin asioihin. Työtäkin tehdään elämää varten eikä eletä työtä varten. Säästäminen elämisestä aiheuttaa varmasti onnellisuuden saldovajeen, jonka palauttaminen elinvoimaiseksi saattaa olla monille liian myöhäistä sitten kun velvollisuudet kulttuurinormeja kohtaan on suoritettu. Onhan elämänne käyttötilillä riittävästi saldoa, kun kutsu seuraavaan kiinnostavaan tanssiin tulee?

”Isi, miksi sä laitat lusikan lautaselle noin? Onko Jumala olemassa? Miksi en saa valvoa pidempään?” Lapsi kysyy ja isi vastaa. Yleensä kyllä ihan mielellään, joskus toki vähän tuskaantuneemminkin. Mutta mistä tässä oikeasti on kysymys? Pelkästä tiedon keräämisestä vai jostain muusta?

Mitäpä jos lapsi kyseenalaistaa? Tekee tuota karmaisevan röyhkeää työtä, joka repii ja raastaa niin montaa työyhteisöä. Onhan se nyt vähintäänkin epäkohteliasta ellei jopa törkeää, kun joku kehtaa katsoa asioita toiselta kantilta. Mitäpä jos uusi ratkaisu vaikka onkin parempi kuin tämä minun keksimäni tai edeltäjältäni kopioima tapa? Minähän saatan joutua häväistyksi omalla osaamisalueellani.

Kyseenalaistamisen ensimmäinen tarkoitus monelle ihmiselle on kuitenkin kuulla perustelut siitä, miksi asioita tehdään niin kuin tehdään. Kuinka voit muuten ymmärtää mitä olet tekemässä, jos sinulla ei ole oikeutta tai mahdollisuutta tietää taustoja? Olemassa olevan ymmärtämistä tärkeämpää kyseenalaistamisessa on löytää uusia ja parempia tapoja hoitaa homma. Olemalla siis kekseliäs! Innovatiivisuus on prosessi, jolle annetaan aikaa ja resursseja, mutta kekseliäisyys on jokaisessa meissä tälläkin hetkellä. Se on kumulatiivisessa mielessä mieletön voimavara jokaisessa organisaatiossa.

Kuinka kekseliäisyys saadaan sitten esiin, jos nykyisen kyseenalaistaminen on vähintäänkin arveluttavaa? Hyvä kekseliäisyys vaatii huumorintajua, ennakkoluulottomuutta ja kykyä ymmärtää hullujen ajatusten arvo. Kekseliäisyyttä on myös vanhan tempun hyödyntäminen uudessa tilanteessa. Keksinnöt syntyvät useimmiten ilman tavoitteellista luomisprosessia, niin kuin pyöräkin aikanaan… se vaan keksittiin.

Myös luottaminen on keino kyseenalaistamisen vauhdittajaksi. Luotettavuutta lisätään luottamalla. Näin tapahtuu myös silloin, kun toinen vahvasti tuo oman näkemyksensä yhteiseen päätöspöytään. Luotan, että kollegani ajaa yhteisen asiamme etua vaikka onkin eri mieltä tässä asiassa.

Lapsi on luontaisesti kekseliäs ja luottaa vanhempaansa, siksi hän kyseenalaistaa. Hän ei pelkää kasvojensa menettämistä vaan oppii ja samalla myös opettaa täysillä. Tämän taitonsa avulla lapsen kehityskäyrä on huimaava. Hän ei kyseenalaista kyseenalaistamista!

Johtuuko kulttuurista vai itsetunnosta, mutta omaan toimintaan kohdistuva arviointi otetaan liian usein negatiivisena. Kyseenalaistaminen on kuitenkin aina vain positiivinen asia. Jos kyseenalaistettava asia kestä kyseenalaistuksen, niin silloinhan voimassa oleva ratkaisu pitää pintansa ja vahvistuu. Jos se taas ei kestä sitä, se kehittyy uuden näkemyksen avulla paremmaksi… Miksi emme siis olisi enemmän kekseliäitä ja alkaisimme kyseenalaistaa ihan vaan vaikka aluksi laadunvarmistusmielessä?

Tätäkin näkökulmaa saa kyseenalaistaa… ja mielellään paremmaksi!