Kun sisu sairastuttaa ja periaatteet muuttuvat pakkomielteiksi

22.6.2016

Suomalainen sisu on maailmankuulua, ainakin Suomessa. Olemme kansa, joka jo maantieteellisen sijainninkin johdosta on tottunut elämään olosuhteissa, jotka vaativat äärimmäisiä ponnisteluja. Aikanaan kipuiltiin kahden suurvallan sotatantereena ja nykyäänkin pienenä kansana, ollaan altavastaajana mm. urheilun kilpakentillä. Olemmeko aidosti sisukkaita ja voiko sitä olla liikaa?

Sisun määrittely on melko hankalaa. Mitä silloin tapahtuu, kun olet sisukas? Puretko hammasta vai karjutko toisia kumoon? Et luovuta koskaan ja uhraat itsesi toisten puolesta vai mitä se on? Sisu lienee enemmänkin mielentila kuin toimintamalli… lannistumatonta sinnikkyyttä tilanteessa kuin tilanteessa. Mutta missä vaiheessa hyveestä tulee pahe, ainakin itseään kohtaan? Kun jääräpäisesti uskottelen itselleni, että en luovuta vaikka kuinka faktat kertoisivat toista. Mennäänkö silloin itsepintaisuudessa jo tyhmyyden puolelle?

Maailma ja uskomukset muuttuvat kovaa vauhtia. Se mikä isovanhempiemme kulttuurissa oli ylevää ja arvokasta, ei välttämättä ole enää meidän aikanamme. Sinnikkyys on ehdottomasti tärkeä ja hyvä asia, mutta liiallinen sinnikkyys johtaa uupumiseen. Näitä onnettomia tarinoita löytyy niin työpaikoilta, harrasteista kuin parisuhteistakin. Mutta mistä tietää milloin pitää lopettaa? Onko nyt oikea hetki vai yritänkö vielä yhden kerran?

Me ihmiset haluamme näyttää olevamme vahvoja. Vain voittajat huomataan ja menestystä arvostetaan. Näinä aineellisen hyvinvoinnin aikoina luulisi asioiden olevan kunnossa, mutta silti yhä useammat uupuvat erilaisten sosiaalisten paineiden alla. Hyväksytäänkö yhteiskunnassamme heikkoutta? Sitä inhimillistä ominaisuutta, joka on jokaisen meidän sisällämme ja jonka näyttäminen on todellista vahvuutta.

Voisimmeko unohtaa ikuisen uskollisuuden aikaisimmille uskomuksille ja näkymättömälle kontrollin tarpeellemme? Ottaisimme tilalle intohimon elämää kohtaan… hämmästellä, ihailla ja innostua, aivan kuin joskus silloin lapsena, kun emme vielä tienneet ”kuinka pitää elää”! Luopuisimme päälle liimatuista periaatteista, jotka monesti ovat pakkomielteisiä tapoja tehdä asiat aina samalla tavalla.

Periaatteet ovat keinoja suojella ja kontrolloida. Yksi pahimmista periaatteista on anteeksiantamattomuus. Joillekin se on kykenemättömyyttä kohdata oma keskeneräisyys. Toisille se on ylpeyden tai itsetunnon valuvika käyttöjärjestelmässä. Häpeä omasta syyllisyydestä ja epätäydellisyydestä johtaa siihen, että ”minähän en pyydä anteeksi” –tapa muotoillaan yleväksi periaatteeksi. Kieltäytymällä anteeksipyynnöstä ihminen kokee hallitsevansa tunteitaan, kun taas haavoittuvuus ja heikkouden osoitus on äärimmäisen pelottavaa.

Ihmisen elämä on kokonaisuus ja se koostuu toisista ihmisistä. Me olemme kokemus toisillemme. Emme näe asioita niin kuin ne ovat, vaan näemme asiat sellaisina kuin itse olemme. Emme myöskään elä työtä varten vaan teemme työtä elämää varten. Voisimmeko unohtaa itsemme uhraamisen uskomusten pohjalta ja uskaltaisimmeko laittaa peliin inhimillisen itsemme. Sen mahtavan tyypin, joka sinnikkäästi jokaisen epäonnistumisen jälkeen nousee ylös ja hohtaa entistä kirkkaammin, varsinkin meidän muiden mielestä!

Johtaminen on kohtaamista

10.6.2016

Vain todella harvat pääsevät johtamaan liiketoimintoja. Hiukan useammat sentään toisia esimiehiä ja aika moni johtaa muita ihmisiä. Ihan jokainen on kuitenkin vastuussa itsensä johtamisesta. Joskus tämä viimeinen johtamisvastuu meinaa meiltä unohtua. Odotetaan, että työpaikalla pomo kertoo mitä tehdään tai että pääministeri ohjeistaa kansakunnan yksityiskohtaisiin askareisiin. Muu edellä mainittu johtaminen mielletään kyllä oikeaksi työksi, joka tosin jää liian monelta siltikin tekemättä.

Mitä johtaminen itse asiassa on? Määräämistä, vastuuta, hierarkkista asemaa vai jotain muuta? Sanotaan, että joku aina täyttää johtamisen tyhjiön, jos siihen asetettu henkilö ei sitä tee. Voi olla näin, mutta voi olla myös niin, että kollektiivisesti väistellään johtamistilanteita ja dynaamisesti venaillaan tilanteen selviämistä itsekseen. Pelätään mennä siihen tilanteeseen, jossa täydellinen ei toimi ja tasapainokin on taikauskoa. Johtamisen keskeinen asenne on riskien hallittu kohtaaminen ja epätäydellisestä käsin päättäminen.

Mitä asioita sitten kohdataan? Suuret johtajat kohtaavat työssään mm. markkinoiden äkillisiä muutoksia, omistajien vaatimuksia suuremmasta tuotosta ja vaikkapa yhteiskunnallista painetta kotimaisuusasteesta. Monet esimiehet joutuvat kohtaamaan haasteita alaisen suorituskyvyn riittävyydestä, ylemmän johdon kovista vaatimuksista ja oman ajankäytön rajallisuudesta. Jokainen itsensä johtaja joutuu kohtaamaan kuitenkin kaikkien kovimman haasteen… itsensä!

Erilaisten sosiaalisten ja emotionaalisten paineiden ristiaallokossa on haastavaa löytää sellainen tapa soutaa, jossa vettä ei roisku liikaa veneeseen, hauiksissa riittää ruutia ja kurssi pysyy oikeassa suunnassa. Ansaitsenko omalla ahkeruudella paikkani työyhteisössä? Syntyykö minulla riittävästi sisäistä paloa innostumaan asioista? Olenko riittävän sinnikäs selviytymään elämän haaksirikkojen osuessa kohdalle? Kuinka pää pysyy pystyssä vaikka räntäinen myrskytuuli iskee vasten kasvoja? Uskallanko kohdata erilaiset arjen ongelmat vastaantulojärjestyksessä?

Itsensä kohtaaminen, niin toisten johtamisessa kuin omassa johtamistyössä, on keskeinen osa johtamisen oppimista. Omat pelot ja luulot, oman ajattelun ja voimavarojen rajallisuus sekä räjähdysmäisesti lisääntyvä ja muuttuva tietokuorma on tunnistettava ja varsinkin tunnustettava. Emme voi eristäytyä kulmahuoneeseen excelien taakse etäjohtajiksi. Vuorovaikutuksen väistely alaisten kanssa on kohtaamisten pakoilua. Itsensä johtamisen laiminlyönti on kaikkia kohtaan petollista. Vain minä itse voin päättää ajatuksistani ja teoistani… rohkeudella, rakkaudella ja reippaudella, riskeistä huolimatta.