23.8.2016
Olin viime viikonloppuna erään kasvuyrityksen johtoryhmän kanssa strategiapäivillä. Lähes kaksi vuorokautta melkein taukoamatonta puhetta, mielipiteitä, näkemyksiä, kannanottoja, kyseenalaistamisia, väittelyitä jne… Todellista olympiahenkeä ja satakymmenottelua parhaimmillaan. Huomattavaa oli, että vahvojen näkemyserojen aikanakaan ei syntynyt ensimmäistäkään riitaa henkilöiden välille. Mieleeni palautui elävästi ne aikaisemmat organisaatiot, joissa olen kokenut vastaavaa. Ja samalla myös muistin, taas kerran, mikä näitä erikokoisia organisaatioita yhdistää. Ne kaikki ovat menestyneet huomattavasti ympäristöään paremmin.
Usein johtoryhmissä, tiimeissä tai missä tahansa yhteistä päämäärää tavoittelevissa ryhmissä syntyy sisäisiä mielipidejoukkoja. Yleensä ollaan joko samaa mieltä tai sitten eri mieltä. Kaikkein pahinta on se, kun ei olla julkisesti mitään mieltä. Keskitytään vain oman tontin varjelemiseen… myös muiden mielipiteiltä. Aika vahva olettamukseni on, että kaikilla on kuitenkin jonkinlainen mielipide. Usein olen näitä ”ulostuloja” kuullut palaverien jälkeen käytävillä.
Miksi pelkäämme omaa mielipidettämme?
Olemmeko omien mielipiteidemme panttivankeja? Jos olemme, niin miksi? Vaikuttavatko siihen epävarmuus, asenteet vai kulttuurimme? On aika vaarallista sekä itsellemme että toisille, että emme tuo yhteiseen tekemiseen liittyviä ajatuksiamme julki. On myös todella harkitsematonta, että niiden julkistamista ei sallita toisten puolesta. Olisi paljon hyödyllisempää saada kaikki näkemykset yhteisten päätösten pohjaksi kuin se, että uskotellaan yhden henkilön tietävän kaikki näkökulmat. Päätösvaltahan ei muutu vaikka ihmisten mielipiteitä kuunnellaan.
Rohkeus kertoa mielipiteensä rakentavalla tavalla ja samalla vastaanottavuus rakentavalle kritiikille on osoitus henkisestä vahvuudesta. Hyödyllisen ja auttavan kritiikin seulominen myrkyllisten kommenttien joukosta on tärkeää. Ensimmäiset auttavat meitä yhdessä ja erikseen eteenpäin oikeaan suuntaan. Jälkimmäisten unohtaminen on oman mielen kannalta vain positiivista. Kysymys on myös siitä, että uskalletaan pyytää apua oman ajattelun valuvikoihin sekä iloitaan aidosti siitä, että muutkin onnistuvat omissa haasteissaan.
Lisää päitä käyttöön
Aika monessa organisaatiossa ollaan vain muutaman yläkerran pään varassa, kun toimintaa suunnitellaan. Henkilöstön kädet ja jalat ovat varmasti tehokkaassa käytössä ja potentiaali sen tehostamiseen on pieni. Mitä jos hyödynnettäisi enemmän koko henkilöstön näkemyspotentiaalia? Sitä voimavaraa, joka kyseenalaistaa ja kyselee ”tyhmiä”. Niitä ajatuksia, jotka ärsyttävät ja joihin ei ole aikaa. Kuunnellaan mielipiteitä, joiden takana ovat yleensä kokeneet ja osaavat ammattilaiset.
Kannustan yrityksiä ja muitakin organisaatioita suunnittelemaan sellaiset kokouskäytännöt, jotka vauhdittavat strategiaa ylhäältä alas ja ottavat palautetta vastaan alhaalta ylös. Ei aina mikään helppo juttu, mutta onnistumisen todennäköisyys koko osaamispotentiaalin hyödyntämisessä on suuri ja kaiken sen vaivan arvoinen. Useinhan meillä ei ole aikaa suunnitella, mutta on paljonkin aikaa tehdä asiat kahteen kertaan.
22.8.2016
Vuokrajohtamisen koulutus järjestetään tiistaina 13.9. Itä-Suomen yliopistolla Imatran toimipisteessä. Tavoitteena lisätä ymmärrystä Suomessa melko tuoreesta tavasta vauhdittaa yritysten kehitystä ulkopuolisen määräaikaisresurssin avulla
Lisätietoja: http://www.kesyli.net/koulutukset/hallinto-ja-tyoelama
Paikallisesta sopimisesta totta on Tampereen Kauppakamarin organisoima koulutus perjantaina 16.9. Tampereella. Alustajina mm. kansanedustaja Harri Jaskari ja Paperiliiton puheenjohtaja Petri Vanhala.
Lisätietoja: https://www.lyyti.fi/reg_2016/Paikallisesta_sopimisesta_totta_2530
Tervetuloa mukaan altistumaan uudelle tiedolle ja keskustelemaan ajankohtaisista asioista!
5.8.2016
Aivomme haluavat kuulla mieluummin johdonmukaisen tarinan kuin tarinan, joka on totta. Ihmiset ovat taikauskoisia, uskovat horoskooppeihin sekä mahdottomaan ohittaen jopa konkreettiset todisteet. Olemme kehittäneet psykologista todellisuuttamme koko elinikämme. Ja tämän ymmärryksen ja uskomuksen perustan varassa aivomme tekevät päätöksiä elämässämme.
Uskomus on ennakkoluuloa ja ainakin jonkin verran vääristynyttä todellisuuden tulkintaa, jonka kuvittelemme olevan loogista. Tai tottahan se toisaalta onkin… siis meille itsellemme! Uskomme helposti jossain asiassa vain toiseen informaatioon ja jätämme uskomustemme kanssa ristiriidassa olevan informaation huomioimatta. Valitsemme tietoa, joka sopii odotuksiimme, selittelemme tekomme oikeiksi sekä uskomme mahdottomaan ja kaiken todennäköisyyden ohikin sattumankauppaan esim. uhkapeleissä. Emme siis näe asioita niin kuin ne todellisuudessa ovat, vaan näemme asiat sellaisina kuin itse kaikkine uskomuksinemme olemme.
Ihmisiä leimataan joko loogisiksi tai tunneihmisiksi. Looginen ihminen tekee päätökset huolellisesti pohtien ja perustuen näkyvään faktaan, vaikkapa matemaattisiin kaavoihin. Näitä päätöksiä arvostetaan mm. hyödyllisyyden ja käytettävyyden kriteerien perusteella. Tunneihminen taas päättää nopeasti ja perustaa päätöksensä alitajuisesti reagoimalla oman, itselleen loogisen uskomuksensa mukaisesti. Tätä nopeutta ilmenee tyypillisesti tilanteissa, joissa on käsillä vaara, painostus tai vaikkapa äkkirakastuminen. Itse asiassa moni looginen päätöksentekoprosessi päättyy lopulta tunteella päättämiseen. Onko muuten kukaan kuullut koskaan, että auto olisi valittu loppujen lopuksi värin, rekrytoitava henkilö intuition tai puoliso ulkonäön perusteella?
Sanotaan, että aito ja puhdas rakkaus ei aiheuta koskaan kärsimystä ja tuskaa. Miksi sitten niin monet ”rakkaussuhteet” aiheuttavat? Pystymmekö ajattelemaan loogisesti asiaa, missä tunteet ovat niin paljon vahvempia? Vai ovatko ne tunteet sittenkään rakkautta? Jospa looginen ajattelu auttaisi selvittämään uskomuksiamme ja kaipuutamme johonkin muuhun tunteeseen… riippuvuuteen, tavoittamattomuuteen, hurmaantumiseen jne. Olemmeko tässä kulttuurissa oppineet, että rakkauden eteen pitää kärsiä ja siksi uskottelemme itsellemme, niin henkisten kuin fyysistenkin mustelmiemme läpi, rakastavamme oikeasti aina silloin, kun rintakehässämme kuohuu ja paukkuu?
“Eivät meille tapahtuvat asiat saa meitä kärsimään. Me kärsimme siitä, mitä kerromme itsellemme noista asioista.” sanoi filosofi Epiktetos melkein 2000 vuotta sitten. Hän eli orjana, mutta oli silti onnellinen. Epiktetos hyväksyi sen tosiasian, että hänen olosuhteensa eivät olleet hänen hallittavissaan eivätkä muutettavissaan millään tavoin, mutta hänen mielensä oli. Mikä todella määrittelee meidän tunteisiin perustuvan tilamme, on meidän tapamme tulkita maailmaa, meidän asenteemme, meidän omat uskomuksemme ja ajatuksemme. Saatamme ärsyyntyä salamannopeasti tilanteessa, jossa meitä esim. tahattomasti tönäistään. Huomatessamme ”tönijän” hippijuppipunkkarin sijaan olevankin vanhus tai sokea, niin suhtautumisemme muuttuu. Miksi? Koska alamme ajattelemaan asiaa. Ja ajattelun jälkeen tunteemme muuttuvat… Ärsyyntyminen on vain ja ainoastaan meidän oma sisäinen reaktiomme. Ja siinä mielessä helposti hoidettava vaiva, koska vain minä itse voin siihen vaikuttaa ja itseni ärsyyntymiseltä vapauttaa.
Ihmisen tärkein tarve on nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarve, sanoo terapeutti ja kouluttaja Tommy Hellsten. Työelämän balanced scorecard –maailmassa ja tiukkojen numeraalisten tavoitteiden paineessa, unohdetaan liian usein varsinainen tuloksentekijä… ihminen. Meistä kukaan ei halua olla vain suoritusperusteinen ruutu liiketoimintajohtajan excelissä. Jokainen persoona kaipaa huippusuorituksiinsa esimiehensä, työkavereiden ja muiden läheistensä myötätuntoa. Tunnetta, että on arvostettu ja hyväksytty. Ihminen ei myöskään mene rikki vaikka häneltä vaaditaan paljon. Ennätyksiä tehdään siellä, missä hyödynnetään yhdessä sekä loogista ja rationaalista järkeä että meidät energisoivaa ja liikkeelle saavaa tunteen paloa.
Opitaankohan me vielä rakastumaan oikeisiin asioihin? Niihin, jotka tuottavat loogisilla mittareilla hyvää mieltä ja saavat aikaan tunteen, että elämähän on aivan tajuttoman ihanaa!
