040 671 9581 info@logicemotion.fi
Ohjaako elämääsi EGOÄLY?

Ohjaako elämääsi EGOÄLY?

Egoa voi määritellä ja määritelläänkin monin eri tavoin. Psykoanalyysin kehittäjä Sigmund Freud määritteli jo noin sata vuotta sitten egon näin: ”Ego on osa minuutta, joka on saanut suoria vaikutteita ulkoisesta maailmasta.” Tämän jälkeen määrittelyjä on tehty useiden tahojen toimesta, mutta selvyyden vuoksi tarkastelen tässä egoa olosuhteidemme ja ympäristömme vaikuttavuuden kautta.

Itse kuvaan minuuden kehittymistä usein ”elämänmittaisena nauhurina”. Syntymästämme asti (ja jopa jo hiukan ennen sitä) alamme nauhoittaa mieleemme ympäristömme tapahtumia. Koska olemme alkuvuodet täysin riippuvaisia huoltajistamme, heidän luoma vaikutus on erityisen vahvaa. Myöhemmin kontaktien määrän lisääntyessä, alamme enemmän kyseenalaistaa ”opetusta”. Viimeistään murrosiässä olemme vahvan käyttöjärjestelmän päivityksen kynnyksellä.

Vaikka aikuisuuden koittaessa riippumattomuutemme muista on kasvanut, saatamme silti toimia vahvasti aivojemme ohjauksessa. Kysymys kuuluukin, että kuinka hyvin tunnemme oman käyttöjärjestelmämme varhaisimmat ohjelmoinnit? Koska yleensä aina ennen toimintaa ihminen ajattelee, niin miltä pohjalta signaali lähtee liikkeelle? Kuuletko tiedostamattasi ensimmäisiin koodauksiin liittyvien ihmisten ajatukset ominasi?

Sinä ohjaat aivojasi, ei päinvastoin

Nykymaailmassa kaiken pitää olla näkyvää tai tieteellisesti tutkittua, että siihen uskaltaa ilman kasvojen menetystä uskoa. Onko näin? Miksi kaikkien pitää uskoa asioihin samalla tavalla? Onko se tapa etsiä turvaa vai pelkäämmekö erimielisyyttä? Ihmisen oman henkisen hyvinvoinnin kannalta on tärkeää olla itsensä kanssa samaa mieltä. Muiden erilaisten mielipiteiden kanssa pärjää kyllä, kunhan oma itsetuntemus on kunnossa.

Logoteoriassa ihmiskäsitys koetaan ykseytenä. Ihmisellä on fyysinen, psyykkinen ja henkinen olemuspuoli. Ihminen on jakamaton ja ihmisen olemuspuolet edellyttävät toistensa olemassaolon ollakseen itse olemassa ja toiminnassa. Fyysinen tarkoittaa kaikkea näkyvää materiaa meissä, kuten keho ja aivot. Psyykkinen ja henkinen olemuspuoli taas eivät näy niin, että pääsisimme niitä tarkastelemaan tieteen keinoin.

Tämä näkymätön puoli ihmisessä on silti todellinen. Samalla tavalla kuin sähkövirta tai painovoima. Vasta yhteys henkiseen olemuspuoleen todistaa sen olemassaolon. Aivan kuten laitteen liittäminen sähköverkkoon (tai magneettikenttään), kertoo sen olevan olemassa. Tai kappaleen tippuessa alaspäin kertoo painovoiman olemassaolosta.

Kun uskomme henkisen ja psyykkisen olemuspuolemme olemassaoloon, niin aivomme saavat silloin tietoisen käyttäjän. Tietokone on aidon minuuden ohjauksessa eikä päinvastoin. Tällöin myöskään aivojemme ohjelmoinnissa mahdolliset ”bugit” eivät ohjaa meidän toimintaamme automaattisesti. Alamme myös tarkkailla ajatuksiamme.

Tietoisuus ja tajunta tarkkailevat ajatuksiasi

Meillä on päässämme tuhansia ajatuksia päivässä. Moni ihminen samaistuu ajatuksiinsa ja kokee minuuden olevan ajatuksemme. Kun samaistumme niihin, niin alamme myös ohjautua niiden kautta. Uskot olevasi ajatuksesi ja myös minuutesi perustuu niihin.

Oletko kuitenkin joskus huomannut, että olet tarkkaillut ajatuksiasi? Olet havainnut, että ”tulipa ajateltua erikoisesti”. Olet mahdollisesti jopa päättänyt olla ajattelematta enää uudestaan samalla tavalla. Kuka tai mikä on se, joka ajatuksesi tiedostaa?

Olisi mielenkiintoista kuulla, että mitä vastaat. Löysitkö mahdollisesti jonkin uuden ”osan” itsestäsi? Jotkut sanovat sitä ”korkeammaksi minäksi”, toiset ”tietoisuudeksi” ja jotkut ”tajunnaksi”. Nimellä ei sinällään ole väliä vaan sillä, että huomaat itsessäsi osa-alueen, jonka on mahdollisuus määrittää elämääsi tästä eteenpäin. Ymmärrät samalla sen, että et ole sama kuin ajatuksesi. Pystyt ohjelmoimaan sisäisen tietokoneesi uudelleen. Et ole riippuvainen egoälystäsi ja sen vanhentuneista ohjelmista. Voit päivittää aivojasi uudelleen ja uudelleen luodaksesi uudenlaista kokemusta elämästä.

Milloin sinä olet ajatellut katsoa ajatteluasi vähän kauempaa!? 😊

Vastustuskyvyn vastaisku

Vastustuskyvyn vastaisku

Elämme aikaa, missä oma ajattelu on korvautunut kollektiivisella totuudella. Turvallisuuden tunne pelkojen maksimoinnilla… ja mahdollisuudetkin ovat rajoittuneet siihen ”mitä joku sanoo”! Miksi oppineet ihmiset eivät kyseenalaista heille tyrkytettyä totuutta? Miksi aina toista mieltä olevat ovat nyt julkisuudessa hiljaa? Onko toisinajattelu pois muodista?

Kun pohdimme ihmisen kykyä, halua ja oikeutta vastustaa kaikkea sitä, mitä emme koe oikeaksi, olemme perustavanlaatuisen oikeudenmukaisuuden äärellä. Ainakin juhlapuheissa demokratia perustuu siihen. Jokaisen kansalaisen oikeuteen olla omaa mieltä ja äänestää sen mukaisesti.

Onko totuus tunne?

Faktoja perustellaan useimmiten tutkimuksilla ja todistellaan historiaan pohjautuvilla kokemuksilla. Moni totuus on ajan mittaan muuttanut muotoaan. Maapallokin muuttui pyöreäksi ja se alkoi kiertää aurinkoa. Totuuteen ilmaantui inhimillisen virheen vaara. Silti moni ismi ja uskonto on edelleen yhden oikean vastauksen kortti. Kun riittävän moni alkaa toistaa samaa kertosäettä, unohtuvat muut näkemykset pelkiksi säröiksi verkkoyhteyksissä. Parviälyn moninaiset soinnut muuttuvat yhden soittimen torvimusiikiksi.

Onko siis turvallisempaa olla vastustamatta kuin tulla vastustetuksi? Ihmisen sisäinen turva perustuu itsetuntemukseen. Kun olen riittävän vahva omissa näkemyksissäni, niin tiedän, mikä on minulle totta. En tarvitse siihen ulkopuolelta vakuutteluja. Voin suhtautua rauhallisesti myös muiden totuuksiin. Ei synny myöskään vastakkainasettelua eikä tarvetta käännyttää. Uskallan olla omaa mieltä ja perustella sitä itseni kannalta tarpeellisin keinoin.

On myönnettävä, että itsekin olen käynyt viimeiset kuukaudet tällaista vastustuskyvyn valtataistelua läpi. Omassa oikeudentajussani on vahvana ihmisten välinen tasapuolisuus. Kuinka kunnioitamme oikeutta omaan mielipiteeseen? Miten objektiivisesti ja tasavertaisesti arvioidaan asioita? Huomioidaanko päätöksenteossa myös laajasti kaikki inhimilliset tekijät seuraamuksineen? Ja erityisesti, ihan tilastoihinkin perustuen, saako ihan kaikkien ihmisten kuolema ja kärsimys saman arvon julkisuudessa?

Kyky vastustaa, on kyky olla omalla puolella

Immuniteetti eli vastustuskyky mielletään useimmiten kehon kyvyllä taistella taudinaiheuttajaa vastaan. Tässä keskiössä ovat ravinto, liikunta ja varsin paljon esillä ollut altistumisen välttäminen. Jos vastustuskyky pettää, niin sitten hoidetaan ja lääkitään. Oman mielen vastustuskyvyn vahvistamista harvoin otetaan esille. Kuinka suhtautua ulkopuolelta päälle rynniviin asioihin, jotka hämmentävät, pelottavat tai jopa huvittavat. Tunnistanko oman sisäisen totuuden ja rauhan egon ilkeästä maniasta? Selvitänkö riittävän hyvin vallitseviin tilanteisiin johtavat vaikuttimet ja päätösketjujen historian? Ohjaudunko kuitenkin tunteista käsin, vaikka suuni puhuu minulle perusteltua, toisten jo valmiiksi pureskeltua faktaa?

Toisin kuin fyysisen terveyden hoitaminen, mielen hoitaminen tapahtuu kohti menemällä. Emme toivu henkistä kipua väistelemällä ja lääkitsemällä… vaan sisäisiin kuoppiin tippumalla, niiden totuutta kokemalla ja ymmärtämällä sekä armollisuuden ja hyväksynnän kautta kuopasta pois nousemalla. Tämä itsetuntemuksen lisääntyminen näkyy henkisenä vastustuskykynä esim. provosointia paremmin sietävänä, erilaisuutta aidosti laajemmin ymmärtävänä ja vaikkapa itsensä puolella vahvemmin olevana ihmisenä.

Nämä ajat mahdollistavat paljon. Saamme vetäytyä aikaisempaa enemmän oman totuutemme ääreen. Meillä on teknologian avulla mahdollisuus etsiä vaihtoehtoisia faktoja lähes kaikista maailman asioista. Myös tärkeimmät ihmissuhteet tulevat enemmän näkyville, kun valikoimme tarkemmin niitä. Tämä luo samalla tilaisuuden vahvistaa omaa vastustuskykyä mielen tasolla. Voin edistää valintojani elämäni, sen vain minun oman ja ainutlaatuisen, suhteen. Tarttua totuuksiin, jotka ovat linjassa sisäisen totuuteni kanssa. Sanoa kyllä silloin, kun haluan ja ei silloin, kun pitääkin. Suojellakseni itseäni. Sitä ainoaa tahoa, johon minulla on täysi päätösvalta. Tunnethan faktasi ja vastuusi niiden päätösten suhteen?

Sairauden hoitamista ja terveyden vaalimista

Sairauden hoitamista ja terveyden vaalimista

Monissa asioissa puhutaan perspektiivistä. Sehän tarkoittaa aika pitkälti asioiden laittamista keskenään oikeisiin mittasuhteisiin. Perspektiiviä on hyvä hyödyntää, kun jokin asia tuntuu kasvavan koko näkökentän kokoiseksi. Kun zoomaamme maailmankuvaamme tai ajattelumalliamme ns. kauemmaksi, alkavat asioiden keskinäiset suhteet konkretisoitua sellaisina kuin ne oikeasti ovat. Mitä objektiivisemmin tutkailemme näkymäämme ja kyseenalaistamme omat pinttyneet mielipiteemme, sitä uudemmaksi näkymä muuttuu. Asiathan ovat aina oman sisäisen maailmamme kokoisia ja näköisiä.

Vanhat sanonnat ”ei näe metsää puilta” tai ”menee lapsi pesuveden mukana” ovat juuri tätä samaa asiaa. Kun tuijotamme vain yhtä yksityiskohtaa, emme näe muita mahdollisia ratkaisuja emmekä kokonaisuutta… tai sitten hukkaamme jotain arvokasta, kun nostamme merkitykset ohi toistensa. Jos lähdemme ratkomaan vain yksityiskohtaa, voi seuraukset kokonaisuuden kannalta olla jopa huonommat. Toisaalta asiat ratkeavat vain yksityiskohtia ratkomalla, koska kokonaisuus koostuu yksityiskohdista. Tunnistatko omassa elämässäsi tällaisia haasteita? Entä ymmärrätkö oman työsi vaikutuksen kokonaisuuteen?

Kulttuuri sanelee lähestymistavan

Oma kulttuurimme on monelta osin ajatuksiltaan ja toimintatavoiltaan teknologiavetoinen. Halutaan löytää epäkohtia ja korjata ne. Kun yksi virhe on korjattu, niin siirrytään seuraavaan. Kuka korjaa eniten vikoja, on tehokkain työntekijä tai johtaja. Tämä on hyvin selkeää ja helposti mitattavaa. Entä sitten, kun pitäisi huomioida kaikki mahdolliset seuraamukset myös muihin asioihin? Kuka pystyy näkemään päätösten aiheuttamat vaikutukset myös aikaperspektiivissä?

Jos ajatellaan sairautta yksityiskohtana, joka pitää parantaa, niin toimenpiteet ovat usein konkreettiset ja selkeät. Haava pitää puhdistaa ja laastaroida. Laiterikko täytyy paikallistaa ja korjata. Häiriökäyttäytyminen on tunnistettava ja siihen puututtava. Ongelma on saatava näkyväksi ja sitten toimittava.

Kokonaisuus on enemmän terveyden vaalimista. Kuinka ihmisen immuniteetti kykenee vastustamaan erilaisia taudinaiheuttajia? Millä keinoilla yritysten kannattavuus pysyy elinvoimaisena suhdanteiden vaihtuessa? Kuinka työyhteisöt kantavat jäseniään läpi inhimillisten vastoinkäymisten? Toimintatapojen muutokset ovat hitaita ja vaativat päättäväisyyttä. Kokonaisuudessa useat yksityiskohdat ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja joskus hyvin erikoisissa konteksteissa. Kun esim. järki, tunteet, terveys, ihmissuhteet, talous ja hierarkia kohtaavat, niin ratkaisumalli ei olekaan enää niin selkä ja konkreettinen.

Terveellä tavalla sairastaminen parantaa immuniteettia

Työyhteisöt kohtaavat jatkuvalla syötöllä ”sairastumisia”. Joku on sairauden takia pois töistä. Joidenkin kemiat eivät toimi. Tulee kassakriisi. Asiakas vaihtaa palvelun toimittajaa. Järjestelmät sekoavat. Joku joutuu kiusatuksi. Yhteispeli ei toimi. Henkilöstö vaihtuu liian tiuhaan. Mitä tahansa asia, joka heiluttaa totuttua tapaa voidaan kokea yrityksen toimintaa sairastuttavana asiana.

Terveyden vaaliminen on työyhteisön perustavanlaatuista ja kokonaisvaltaista vahvistamista. Se on luottamuksen osoittamista ja saamista. Se on lähtökohtaista samalla puolella seisomista. Yrityskulttuuri kasvaa jokaisen siellä toimivan henkilön summana. Sitä ei osteta kuin uutta toiminnanohjausjärjestelmää. Työyhteisön uutta kulttuuria kasvatetaan kuin puuta… kärsivällisesti johtaen, oikeaan suuntaan karsien ja sopivalla tavalla lannoittaen sekä yhteiseen maaperään juuristoa kasvattaen. Tällaisessa kulttuurissa kohdatut sairaudet koetaan osaksi terveyden rakentamista ja voimaksi kohdata tulevaisuudessa vieläkin suurempia vastoinkäymisiä.

Psykologinen turvallisuus on tie menestykseen

Psykologinen turvallisuus on tie menestykseen

Viime aikoina on myös työyhteisöihin rantautunut termi ”psykologinen turvallisuus”. Kuulostaako tutulta vai onko se mahdotonta liittää työelämään? Maailmalla on jo pitkään tutkittu tiimien toimivuuteen vaikuttavia asioita. Mm. Googlella todettiin, että ”ei ole niin paljon merkitystä ketä tiimissä on, vaan kuinka hyvin se toimii yhdessä”. Jos ajatellaan joukkueurheilun ehkä yllättäviäkin menestystarinoita, niin tämän toteamuksen kanssa on helppo olla samaa mieltä. Ainakin niiden, jotka muistavat esim. jääkiekon MM-kullan vuodelta 2019.

Psykologisesti turvallisen työyhteisön tunnistaa siitä, että siellä ollaan empaattisia, aitoja sekä autetaan ja kuunnellaan ihmisiä. Nöyryys, terve kyseenalaistaminen ja sitoutuminen kietoutuvat toisiinsa arjen käyttäytymisessä. Organisaatiossa ollaan läpinäkyviä ja suositaan vilpittömyyttä ja totuutta kaikessa vuorovaikutuksessa. Toteutuuko tämä sinun työyhteisössäsi? Milloin olet saanut edellä mainittua kohtelua esimieheltäsi, kollegaltasi tai alaiseltasi? Oletko itse toiminut psykologisesti turvallisesti omassa lähipiirissäsi?

”Työyhteisössä on turvallista ottaa riskejä ja olla haavoittuvainen toisten edessä”

Näin määritellään psykologista turvallisuutta eräässä tutkimuksessa. Mitä tämä tarkoittaa arjen tekemisen tasolla? Yksi merkittävä tekijä on luottamus. Koko organisaation pitää luottaa toisiinsa, että jokainen hoitaa heille määritellyt tehtävänsä. Heidän pitää ymmärtää, mitä tavoitellaan ja miksi. Tehtäville määritellään useimmiten myös aikataulut. Jotta tehtäviä voi hoitaa ja osoittaa luottamusta, pitää tietää kuinka roolit ja vastuut ovat jakautuneet tiimin ja tiimien kesken. Ei riitä pelkästään oman roolin ymmärtäminen vaan myös kaikkien muiden. On aika hankala pelata joukkueessa, missä ei tiedä muiden pelipaikkoja ja niiden keskeisiä tavoitteita.

Kun siirrytään ulkoisista olosuhteita sisäisiin, niin silloin korostuu henkilön oma mielenkiinto tehtäväänsä kohtaan sekä asenne ja tilivelvollisuus omien vastuiden hoitamiseen. Mielestäni työpaikoilla pitää roolituksessa vielä enemmän luottaa ja uskoa inhimillisten ominaisuuksien voimaan unohtamatta kuitenkaan kokemuksen ja osaamisen merkitystä. Suurella liekillä töihinsä suhtautuva henkilö useimmiten onnistuu työssään hyvin ja oppii kaiken sen tarvittavan, mikä on oleellista juuri siinä tehtävässä.

Joukkue ei toimi ilman joukkuekavereita. Vaikka tehtävät ja roolit vaihtelevat, niin jokaisen rooli on siellä tarpeellinen… tai jos ei ole, niin sitten se asia pitää ratkaista toisella tavalla. Jotta tulosta ja muutosta tapahtuu, tarvitsemme toisten myötätuntoa ja kunnioitusta. Ihmisen syviä tarpeita ovat nähdyksi ja kuulluksi tuleminen. Työyhteisössä se tapahtuu sekä uniikkina ihmisenä että jokaisen oman työroolin muodossa. Tärkeää on arvostaa jokaisen osuutta joukkueessa. Ei ole hyötyä potkia omaa joukkuekaveria koiville. Työyhteisön yhteinen etu on jokaisen etu.

Kuinka tunnistan oman työyhteisöni psykologisesti turvalliseksi?

Voinko toteuttaa työssäni itseäni ilman todellista uhkaa minuun, statukseeni tai uraani kohdistuvasta negatiivisesta seuraamuksesta? Uskonko, että voin nostaa esille uusia ideoita, arkaluonteisia kysymyksiä tai huolia sekä kyseenalaistaa voimassa olevia käytäntöjä ilman, että joudun rangaistuksi tai nolatuksi? Jos pystyit vastaamaan molempiin kyllä, niin työpaikkasi on hyvin suurella todennäköisuudella psykologisesti turvallinen. Jos et pystynyt, niin edessäsi on joko asioiden esille nostaminen, olemassa olevan hiljainen hyväksyminen tai työpaikan vaihto.

Tiellä kohti psykologisesti turvallisempaa työyhteisöä on ainakin seuraavia vaiheita. Pitää tuntea kuuluvansa ryhmään. Ei pelkästään nimilistan perusteella vaan oikeasti sen kuuluu tuntua siltä syvällä sinussa. On oltava turvallista pelätä epävarmuutta ja luottaa omissa haasteissa ryhmän tukeen. Kun tähän on päästy, alkaa oppiminen. Juuri sellaisen uuden, joka mahdollistaa muutoksen kohti menestyksekkäämpää toimintaa. Työyhteisön jäsenet alkavat osallistua ja tuovat esille parannusehdotuksia sekä ravistelevat nykyistä toimintaa paremmaksi. Ihmiset aidosti haastavat sekä itsensä että toisensa. Tällaisessa työyhteisössä saa tehdä virheitä, olla heikko ja ajatella eri tavalla. Vaikeat asiat alkavat muuttua vahvuuksiksi ja häpeä voimaksi. Epämukavuusalueetkin ovat jännittäviä seikkailuja, joiden avulla erotutaan kilpailijoista positiivisesti. Kun kaikki tähtäävät samaan maaliin, niin osumiakin tulee paljon enemmän.

Johtaja – luotko psykologisesti turvallista toimintaa?

Psykologi John Gottam on tutkinut 40 vuotta intiimejä suhteita. Hän pystyy ennustamaan avioeron toteutumisen tai avioliiton jatkumisen 90% tarkkuudella. Tämä taito perustuu ns. ”ilmestyskirjan neljän ratsastajan” tunnistamiseen… kritisointiin, puolustuskannalla oloon, yhteistyöhaluttomuuteen ja halveksuntaan. Hänen tutkimuksensa (yli 3000 paria) mukaan tuhoisinta parisuhteissa näistä neljästä ratsastajasta on halveksunta. Halveksunnan vastakohta on arvostus. Ja pienten asioiden arvostus puolestaan tuottaa suurta luottamusta.

Myös johtamisessa luottamusta rakennetaan hyvin pienissä hetkissä. Kaikessa työpaikalla tapahtuvassa vuorovaikutuksessa on tilaisuus päästä yhteyteen tai etääntyä siitä. Luottamus on pienten hetkien ja vastavuoroisen haavoittuvuuden arvostamista ajan myötä. Rohkeus taas on haavoittuvuuden tunnustamista paljastamatta liikaa asioita, jotka ovat turhan pelottavia tavallisen ihmisen käsiteltäväksi. Johtaminen onkin paljolti suuremman kollektiivisen tunnetaakan kantamista. Se ei onnistu kohtaamatta ihmisiä ja altistumalla heidän haavoittuvuudelleen. Se ei myöskään onnistu kohtaamatta itseään ja altistumalla omalle haavoittuvuudelleen. Vain aidosti rohkea johtaja pystyy tähän.

Johtaja, aliarvioitko rohkeuttasi keskustella näistä asioista? Oletko yrittänyt keskustella tiimisi kanssa peloista ja tunteista sekä puhumattomista ajatuksista? Liiketaloudellisesti olisikin erittäin hyödyllistä laskea, mitä tämä kaikki maksaa tuottavuudessa, suorituskyvyssä ja sitoutumisessa. Voisiko seuraava tuottavuusprojekti liittyäkin tähän aiheeseen?

Johtajien on työyhteisöissä joko käytettävä kohtuullinen määrä aikaa tunteiden ja pelkojen kohtaamiseen tai sitten tuhlattava kohtuuton määrä aikaa yrityksiin hallita tehotonta ja tuloksetonta käyttäytymistä. Johtaja, kun käytät omaamasi rohkeuden olla utelias löytämään työyhteisösi sanoittamattomat ja tiedostamattomat ajatukset ja tunteet, niin edellytyksesi luoda psykologisesti turvallinen työyhteisö kasvavat. Tämän tuloksena olet niiden harvojen joukossa, joiden organisaatiossa yhdistyy työn ilo ja tuottavuus.

Pelon pelottava pelko

Pelon pelottava pelko

Pelon tehtävänä on pitää ihminen hengissä. Pelko on rakentunut geeneissämme vuosituhansia. Liskoaivomme muistavat edelleen pimeässä vaanivat pedot ja muut vaaran paikat. Yhä edelleen yläkerran pimeässä vaatehuoneessa tai alakerran kellarissa vaanii jotain pelottavaa. Säikymme tiettyjä ääniä ja yllättäviä tapahtumia. Pelkäämme käärmeitä ja susia vaikkemme olisi niitä koskaan nähneetkään.

Pelkäämme kuolemaa. Kaiken loppumista. Vai pelkäämmekö enemmän siihen johtavaa tietä? Jossain lääkäripäivillä oli hyvinkin realistisesti sanottu, että ”elämä on kuolemaan johtava sairaus, joka tarttuu sukupuoliyhteydessä”. Eli lopputulos on aina selvä, kun tähän maailmaan tulemme. Vain elämän kestoaikaa ja kuoleman tapaa emme tiedä.

Pitäisikö edellisen olla pelottavaa vai lohduttavaa? Niitä uhkia, joita emme tiedä emmekä tunne, emme osaa oikein pelätäkään. Yllättäen taivaalta tipahtava meteori saattaisi olla tällainen. Emme kulje koko aikaa taivaalle katsoen, että milloin kolahtaa satojen kilojen painoinen kivi päähän. Ne tappavat uhkat, jotka sekä tiedämme että tunnemme, eivät myöskään pelota aina riittävästi. Juomme alkoholia ja poltamme tupakkaa, vaikka tiedämme ja tunnemme niiden fataalit seuraukset.

Koronavirus kuuluu uhkiin, jonka nyt tiedämme, mutta emme tunne. Kyseinen virus kylvää pelkoa läpi maailman, koska se on meille tuntematon. Nälkään kuolee joka päivä yli 25 000 ihmistä. Joka ikinen päivä! Myös likaiseen juomaveteen on tänä vuonna jo tähän mennessä kuollut yli 180 000 ihmistä (lähde: www.worldometers.info). Miksi tämä ei kauhistuta ihmiskuntaa yhtä lailla? Onko tuntemattoman uhka ihmismielelle ylivoimainen käsittää? Mitä oikeasti pelkäämme? Pelkoa itseäänkö?

Jokainen muutos alkaa murroksesta

Menneisyyden ja tulevaisuuden välillä on hyvin usein kuilu. Se erottaa vanhan ja uuden. Näitä murroksen kuiluja on ollut ihmiskunnan historiassa lukuisia. Tavanomainen ja mittavakin tuttu kuolleisuus ei pelota samalla tavalla kuin, että jokin uusi ja tuntematon saapuu näyttämölle. Nälkä ja likainen vesi ei pelota, koska ne tiedetään ja tunnetaan sekä, valitettavasti kyllä, ne eivät koske minua täällä rikkaassa maassa. Työn tai läheisen menettämisen uhka, vieraat ihmiset, tulevaisuus sekä terveyden menetys ovat kaikki suuria tuntemattomia. Ja se on pelottavaa.

Kun pelätään, niin tarvitaan rohkeutta. Sitä tarvitaan tuon pelottavan kuilun ylittämiseksi. Rohkeus auttaa jättämään vanhan taakseen. Rohkeus sietää turvattomuutta. Kuilua ylitettäessä menetetään arjen hallinta. Tulevaisuus ei ole vanhan toistoa vaan vanhan menettämistä ja kokonaan uuden luomista. Onko koronavirus tullut elämäämme kuiluksi ja muuttamaan koko ihmiskunnan elämää uuteen malliin? Pelkäämmekö enemmän muutosta kuin koronaa? Sallimmeko kuilun ylittämisen aikana hallinnan tunteesta luopumisen ja kokonaan uuden vastaanottamisen?

Rakkaus elämää kohtaan on aina läsnä

Elämää ei ole menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Se on vain tässä ja nyt. Eilinen elämä oli eilen ja huominen elämä on huomenna. Tänään olemme ylittämässä kuilua ja se on elämää tänään. Voimme rakastaa myös silloin, kun pelkäämme muutosta. Voimme rakastaa läheisiämme ja kaikkea sitä, mitä meillä on. Pelolla on paikka silloin, kun tunnistamme elämäämme kohdistuvia uhkia. Sekä rakkaus että pelko ovat aina läsnä. Kysymys on siitä, että mihin kiinnitämme huomiomme. Ruokimmeko rakkautta vai syötämmekö pelkoa?

Läsnäolo on kontrollin menettämistä tähän hetkeen. Kontrollin menettäminen on rohkeutta. Silloin ollaan avuttomia ja haavoittuvia. Läsnäolo on elämistä siinä missä oikeasti olen. Hyväksyn, etten hallitse kaikkea. Luovun siitä illuusiosta ja nautin siitä, mikä on totta nyt. Suurimmatkin kuilut loppuvat joskus. Nautitaan siitä, että edessä on tiedossa jotain sellaista, mistä emme tiedä. Olisikohan siinä tuntemattoman löytämisessä juuri se kuuluisa elämän tarkoitus?