Tekijä: Jari

”Katsotaan sitten joulun jälkeen. Pidetäänhän lomat ensin. Tässä on nyt vähän muutakin. Aikataulutetaan seuraavaan budjettiin.” Jne, jne… Tuttuja perusteluita sille, että jokin tärkeäksi koettu asia jätetään odottamaan ”parempia aikoja”. Niitä aikoja, kun kukaan ei ole vielä tienannut euroakaan. On niin kiire, ettei ehditä organisoimaan kehittymiselle olosuhteita. Siis tehdään sitä kuuluisaa pyörän vierellä juoksemista.

Otsikko on tarkoituksella kehittymiseen liittyvä, ei kehittämiseen. Kehittämistä, opettamista, valmentamista yms. järjestetään ja budjetoidaan. Sen sijaan kehittymistä ja oppimista tapahtuu käytännössä koko ajan. Joka ikinen hetki ihminen kokee asioita, jotka loppujen lopuksi tallentuvat meidän ”kokemusvarastoomme”. Siihen emme tarvitse erillistä aiheen äärelle pysähtymistä vaan enemmänkin kehittymiseen suuntautuneen kulttuurin, jossa opitaan ja oivalletaan tavallisena arkipäivänä pieniä asioita. Kun tätä tapahtuu jatkuvasti ja pitkäjänteisesti, niin organisaation osaamispääoma alkaa kasvaa eksponentiaalisesti.

Oppiminen on muistamista, kehittyminen kokemista

Perinteisessä koulunkäynnissä oppiminen on pitkälti ulkoa muistamista. Meiltä kysytään yksittäisiä detaljeja ja me vastaamme niihin. Liian usein ”oppiminen” on irrallisten tietojen kokoelma, jonka käytettävyys varsinaiseen kehittymiseen nähden jää laihaksi. Kun uuden tiedon omaksuminen tapahtuu sellaisessa yrityskulttuurissa, missä informaatiota otetaan avoimesti vastaan, mutta samalla myös kyseenalaistetaan, niin lisäämme juuri meidän tarvitsemaamme osaamispääomaa. Emme toista ulkoa tulevaa ”mantraa”, ellei se meille sovi. Emme myöskään vastusta uuden ja hyödyllisen tiedon lisäämistä omaan maaperäämme. Olemme aidosti tiedostavia siitä mitä tarvitsemme juuri nyt. Siksi emme myöskään väistele tai siirrä tarpeellista tarpeettomasti.

Ihmisenä kehittyminen tapahtuu tajunnallisuudessa

Ihmisen olemassaolossa on kolme perusmuotoa; kehollisuus, tajunnallisuus ja situationaalisuus. Ensimmäinen liittyy kehomme pääasiassa automaattisesti tapahtuviin toimintoihin. Viimeinen taas vallitsevaan elämäntilanteeseen suhteutumiseen. Tajunnallisuus on se olemuspuoli, jossa kokemukset ja elämykset tapahtuvat. Tajunnallisuus ei tarkoita pelkästään aivotoimintaa, mutta myös sitä henkistä aluetta, jossa tarkkailemme ajatuksiammekin. Oletko joskus huomannut todenneesi, että ”tulipa ajateltua tyhmästi”? Missä tämä toteaminen tapahtui?

Kaikki edellä mainitut olemuspuolet ovat kietoutuneet toisiinsa ja eivät toimi irrallisina. Kun kokemus syntyy juuri sillä hetkellä tapahtuvassa elämäntilanteessa (situaatio), niin siinä on myös erinomainen mahdollisuus toimia toisin kuin aiemmin… eli kehittyä. Elämä tavallaan tuo eteemme tarkoitusmahdollisuuksia, jotka ovat polun päitä jonkin uuden oivaltamiselle. Tärkeää tässä on ymmärtää, että niitä ei budjetoida tai aikatauluteta jonnekin tulevaisuuteen. Voi olla, että paras tilanne kokemiselle ei ole silloin saatavilla.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on nostaa esille näkemys, että ainoa hetki, joka on olemassa, on vain tämä hetki. Juuri nyt. Se on myös ainoa hetki, jolloin jotain tapahtuu. Myös kehittymistä. Se hetki voi olla hyvin suunniteltu ja organisoitu, mutta myös vain hetken spontaani tilanne huoltoaseman vessassa, kun opimme kastuessamme vesihanan uutta teknologiaa. Olemme läsnä jossain elämyksessä ja samalla alttiina uuden omaksumiselle.

Oppivassa ja kehittyvässä kulttuurissa tapahtuu koko ajan erilaista spontaania oivaltamista, mutta myös suunniteltua ja systemaattista kehittämistä. Hyödynnetään jokainen hetki olla hiukan parempia kuin aikaisemmin. Yleensä meillä ei ole varaa jättää toteuttamatta elämäntilanteeseemme tullutta mahdollisuutta kehittyä. Juuri nyt. Toki joulunkin jälkeen on uusia ”nyt-tilanteita” ja kehittymistä voi sinnekin siirtää, mutta silti mitään ei ole oikeasti vielä tapahtunut.

Raflaavasti koko lailla näin on Harvardin tutkimuksessa (Human due diligence) ainakin aikaisemmin todettu, kun yritysostojen ja yhdistymisten tuloksia on analysoitu. Jopa 70-90% fuusioista oli jollain tapaa epäonnistunut, ja usein juuri sen takia, että ihmisten ja kulttuurien yhteensopivuutta ei oltu etukäteen ollenkaan käyty läpi tai sitä ei osattu tarkastella oikein. Aikaa oli käytetty valtavasti erilaisten taloudellisten, kaupallisten ja operatiivisten asioiden tutkimiseen, mutta mm. organisaation kulttuurin, ihmisten roolien, kykyjen ja asenteiden ymmärtäminen oli jäänyt vain pintapuoliseksi.

Tällöin yhdistymisen jälkeinen aika muuttuu arjen asioiden kanssa selviytymistaisteluksi eikä päästä hyödyntämään niitä liiketoiminnallisia hyötyjä, joita suunnittelupöydillä oli tavoiteltu. Mikäli sekaannus vaan jatkuu ja voimistuu, niin yleensä parhaat osaajat etsivät itselleen uuden osoitteen ja kuilu edelleen syvenee uuden alun suhteen.

Näkymättömän näkeminen työyhteisön kilpailukykytekijänä

Kun yrityskauppaa (ja myös sukupolvenvaihdosta) lähdetään valmistelemaan, niin kaikki näkyvä tieto toisesta yrityksestä on helposti analysoitavissa. Kiinteistöt, asiakaskunta, palkkasumma, koneet ja laitteet tms. ovat usein dokumentoituina tai ovat ainakin prosessin aikana dokumentoitavissa. Myös strategiset ja operatiiviset suunnitelmat saadaan selvitettyä sekä ostettavan yrityksen neuvotteluosapuolen mielipiteet kuuluville.

Entä kuinka on ihmisten todellisten roolien ja vastuunkannon laita? Ei siis vain organisaatiokaavion mukaan vaan kuinka kukin ihminen kantaa vastuuta työstään, kommunikoi, tekee päätöksiä, kannustaa ja kokee työlleen merkitystä. Entä miten yrityksessä hoidetaan konfliktitilanteet ja puretaan jännitteitä? Kuinka ihmiset suuntautuvat kohti strategista päämäärää? Onko se jokaisen työn tarkoituksena? Mitkä ovat objektiivisia hälytyskelloja ulkopuolisen silmin? Mitä tapoja ja uskomuksia ihmisillä on? Ja ovatko ne liiketoiminnan voimavara vai jarru? Kuinka ihmiset vastaavat kysymykseen… ”Kuinka sinä voit?”

Kyseessä on siis sellaisia analysoitavia asioita, joita ei kovinkaan helposti näe eksplisiittisesti. Mutta samalla myös muiden kuin Harvardin tutkijoiden mukaan kulttuuritekijät on todella tärkeä osa-alue tunnistaa, jotta omistajuuden vaihtuminen ja organisaatioiden välinen yhteistyö onnistuu. Yksi merkittävä vaikeus tässä on, että kuinka nähdä näitä näkymättömiä kilpailutekijöitä? Millaisella osaamisella voidaan objektiivista tarkastelua tehdä, jotta siinä yhdistyvät strategian tavoitteet, tuloksen teon mahdollisuudet, johtamisen haasteet sekä yksilölliset tarpeet. Kuinka aistitaan näkymätöntä voimaa tai voimattomuutta? Ihminenhän ei näe sitä, mitä ei osaa katsoa.

Huomio siihen, mitä tapahtuu ihmisten välissä

Manchester United erotti juuri päävalmentajansa pitkään jatkuneiden huonojen tulosten vuoksi. Hänen aikanaan rahaa oli käytetty pelaajahankintoihin 600 miljoonaa puntaa! Eli käytännössä ostettu isolla rahalla uusi organisaatio. Asioita sen paremmin Old Traffordilta tuntematta, voi kuitenkin aika helposti todeta, että paljon on tehty väärin menestymisen ja oikeiden avainasioiden suhteen. Miksi maailman parhaat pelaajat eivät pysty suoriutumaan kilpakentillä paremmin, vaikka näkyvät olosuhteet ovat kiistatta maailman kärkeä?

Niin joukkueurheilussa kuin muussakin ihmisten välisessä yhteistyössä asiat tapahtuvat ihmisten välissä. Kuinka kohdellaan työkaveria ja koetaan yhteenkuuluvuutta? Miten johdetaan ja pelataan toisiamme paremmiksi? Mistä johtuu kunkin työyhteisön ilmapiirin tila? Koemmeko ylpeyttä tiimiämme kohtaan ja haluammeko sen kaikille jäsenille parasta? Olemmeko valmiita ylittämään mukavuusalueemme rajat, jos sellaista tarvitaan yhteisen hyvän eteen? Olemmeko lähtökohtaisesti hyvän puolella ja energisoimme muutkin siihen?

Ihmiset haluavat työlleen henkilökohtaista merkitystä ja josta on todellista apua myös muille. Tästä syntyy kiitollisuutta, joka yhdistää tekijät toisiinsa luoden olosuhteet suurille onnistumisille. Tämä on se suuri ja näkymätön voima, joka kumuloituu näkyväksi tulokseksi toiminnan kaikilla osa-alueilla.

”May the Force be with You!”

Yrityksen strategian synnyttämisessä ja sen toimivaksi kasvattamisessa löytyy samaa analogiaa kuin meidän oman, henkilökohtaisen elämämme kohdalla. Ensin ollaan ns. ”pilke silmäkulmassa”. Sitten annetaan tuotoksen muhia useita kuukausia ja lopulta strategia synnytetään. Vaikka tähän prosessiin on käytetty paljon aikaa ja panoksia, niin liian usein varsinainen strategian syntymisen jälkeinen kasvatustyö jää vajaaksi. Niinhän meille ihmisillekin omassa kasvutarinassamme joskus käy.

Strategia on suunnitelma, kuinka tehtävä toteutetaan

Noin kymmenen vuotta sitten tein oman MBA-tutkielmani aiheesta ”Strategian toteuttaminen kilpailukykyä vahvistavan johtamisjärjestelmän avulla”. Ohjaajana toimi vuorineuvos Kari Neilimo. Käytiin todella hedelmällisiä keskusteluja aiheeseen liittyen. Muistan Karin, todella paljon strategiaprosesseja nähneenä, usein todenneen hiukan surullisenakin, että yritysjohto ei pidä strategian toteuttamisen johtamista ”oikeana työnä”.

Itse toimin tuolloin keskikokoisen, kotimaisen perhekonsernin henkilöstöjohtajana. Perinteisen HR-roolin lisäksi vastuulleni tuli myös strategian jalkauttamisen fasilitointi ja sparraus tytäryhtiöissä. Tällöin minullekin kirkastui, että strategian toteuttaminen läpi organisaation ei useinkaan ole kenenkään vastuulla… ainakaan siinä määrin, että se todella jalkautuu aina operatiiviseen tekemiseen asti. Strategia syntyy, mutta siitä ei kukaan ota koppia. Siis se kätilö, joka meistä jokaisen on avustanut liikkeelle, puuttuu.

Kun suurin huomio on strategiaa valmistelevassa työssä, niin helposti fokus strategian perimmäisestä tarkoituksesta, toteutuksesta, jää resursoimatta. Ollaan tyytyväisiä lähes satasivuiseen PowerPointiin strategisista analyyseistä ja korkealentoisista visioista. Aina ei muisteta omalle väelle kertoa edes ”valkoisella savulla”, että jotain uutta ja tärkeää on aloitettu. Savua tosin alkaa myöhemmin nousemaan monestakin suunnasta. Strategia on vasta suunnitelma, että mitä halutaan saada aikaiseksi ja miksi. Toteuttaminen vaatii vastauksia kysymyksiin… miten, kuka ja milloin.

Toteuttaminen vaatii valmentajan taitoja

Jos edelleen verrataan strategian toteuttamista ihmiselämän ensiaskeleisiin, niin keskeisimpiä kasvatustaitoja lienevät mm. aito tahto auttaa ihmisiä onnistumaan omassa tehtävässään, kykyjä tunnistaa mitä kukakin tarvitsee suhteessa tavoitteeseen sekä rohkeutta ja inspiraatiota toteuttaa sellaista uutta, mitä strategiapöydissä on unelmoitu.

Kenelle tällainen rooli organisaatiossanne sopii? Vai puuttuuko tämä rooli juuri sen takia, että strategian toteuttamisen prosessia ei ole katsottu tärkeäksi? Lapsenkaan kasvatus ei toimi, jos vastuuta pallotellaan sinne tänne. Kauan odotettu läpimurtostrategia musertuu siihen sopimattoman kulttuurin vuoksi. Siis lapsi menee pesuveden mukana. Suuret panokset ja vielä suuremmat odotukset jäävät toteutumatta. Ja vain siksi, että strategiasta ja sen toteuttamisesta ei pidetä huolta kuin omasta rakkaasta lapsesta.

”Ai kuinka ihana” strategia

Vastasyntynyttä ihaillaan ylisanoin sekä toivotellaan onnea ja menestystä. Niin kuin kaikki tiedämme, niin tämä ei vielä riitä loistavan tulevaisuuden saavuttamiseen. Myös strategian elämä kohtaa erilaisia haasteita, vaikka sen toteutumisesta pidettäisiinkin huolta. Olosuhteet muuttuvat, ihmisiä vaihtuu ja fokus herpaantuu. Vuosikymmenen paras strategia onkin parissa vuodessa uudistamisen tarpeessa. Sen alkuperäisen ihanuutta ei kannata jäädä haaveilemaan vaan luoda hyvän pohjatyön jatkoksi jatkuvasti uutta ja ajantasaista toimintaa. Ihaillaan mieluummin sitä, että taas ja tässä hetkessä onnistuttiin voittamaan haasteet. Olen ylpeä lapsestani juuri nyt.

Strategian toimivuus testataan markkinoilla ja asiakasrajapinnassa. Useimmiten tärkeät, hiljaiset signaalit ovat oman operatiivisen henkilöstön huomattavissa. Kulmahuoneen tai johtoryhmäkabinetin tiedossa ei ole kaikki olennainen. Yhtiön johdon pitää herkällä korvalla kuunnella oman organisaation strategiaa toteuttavaa tahoa. Eli jutella lapsensa kanssa, mitä seuraavaksi tarvitaan. Samalla henkilöstö kokee tekevänsä merkityksellistä työtä ja myös strategia saa liiketoimintaa tukevan tarkoituksen. Näin kaikki rakastavat strategiaa ja haluavat synnyttää niitä aina vaan lisää!

Kipu on kaikille tuttua ja usein kutsumaton osa arkeamme. Todennäköisesti kokonaan kivutonta elämää ei olekaan? Mutta suhtautumistapoja siihen löytyy paljon. Voiko kipua lieventää tai voiko siitä päästä eroon? Tässä muutama näkökulma asiaan.

Kipu kertoo ongelman sijainnin

Hyvin loogista on, että jokin on vialla, jos kipu tulee näkyväksi. Nilkka nyrjähtää, hometalossa voidaan huonosti, ajanhallinta stressaa ja tuotantolinja ei pysy aikataulussa. Kipuja löytyy siis kaikilta elämänalueilta, jotka ainakin jollain tasolla ja pitkittyessään muuttuvat myös henkilökohtaisiksi. Kipua pidetään usein vihollisena ja sen kohtaamista pyritään välttämään parhaamme mukaan. Vaikeista asioista ei puhuta, sisäistä tuskaa turrutetaan eri tavoin ja pakkomielteet ajavat läheiset raivon partaalle.

Sen sijaan, että kipua paetaan, niin sitä voi myös rohkeasti kohdata. Tulla tutuksi sen kanssa ja alkaa ymmärtämään siihen liittyvää tarinaa. Tunnistaa kivun monet näkökulmat. Laittaa se oikeaan mittakaavaan. Tulla tietoiseksi ja jopa luopua sen kantamisesta. Kun kipuun tutustuu lähemmin, niin siitä tulee konkreettinen ja näkyvä. Se ei ole enää vain ”jotain epämääräistä” tai itsestäänselvyydeksi luokiteltua ”niin se on aina ollut” -jankkaamista.

Voinko vain päästää irti?

Moni kivunaiheuttaja perustuu oman mielemme haasteisiin. Esimerkiksi emme halua antaa anteeksi tai odotamme anteeksipyyntöä. Roikumme jossain historiamme asiassa, joka kasvaa ja kehittyy sisällämme kuin pullataikina, aina vaan kivuliaammaksi. Raahaamme siis mukanamme painolasteja sen sijaan, että pyrkisimme päästämään niistä aidosti irti. Elämämme alkaa perustumaan katkeruuteen ja vihanpitoon. Ennen pitkää alamme taistelemaan kaikkia ja kaikkea vastaan. Useilla työpaikoilla löytyy tällaista sotatilan henkeä, kivuliaita näytelmiä vuodesta toiseen. Moni tunnistaa tällaisia tilanteita myös tuttavapiiristään.

Tukos, jumi, este, häiriö tai mikä tahansa muu nimitys ilmiölle, joka kertoo (energia)virtauksen esteestä alkaa tuottamaan ennen pitkää kipua. Mikään yksi keino ei paranna kaikkea. Irtipäästämisen taito on kuitenkin varteenotettava keino moniin kipua aiheuttaviin tilanteisiin. Kohdataan vaikeudet, puhutaan siitä avoimesti, aletaan ymmärtämään sitä oikeasti ja parhaimmillaan hyvästellään se. Vapautuva positiivinen energia käytetään sitten niihin ”oikeisiin töihin” ja ennen kaikkea paljon kivuttomampaan elämään.

Elämme aikaa, missä oma ajattelu on korvautunut kollektiivisella totuudella. Turvallisuuden tunne pelkojen maksimoinnilla… ja mahdollisuudetkin ovat rajoittuneet siihen ”mitä joku sanoo”! Miksi oppineet ihmiset eivät kyseenalaista heille tyrkytettyä totuutta? Miksi aina toista mieltä olevat ovat nyt julkisuudessa hiljaa? Onko toisinajattelu pois muodista?

Kun pohdimme ihmisen kykyä, halua ja oikeutta vastustaa kaikkea sitä, mitä emme koe oikeaksi, olemme perustavanlaatuisen oikeudenmukaisuuden äärellä. Ainakin juhlapuheissa demokratia perustuu siihen. Jokaisen kansalaisen oikeuteen olla omaa mieltä ja äänestää sen mukaisesti.

Onko totuus tunne?

Faktoja perustellaan useimmiten tutkimuksilla ja todistellaan historiaan pohjautuvilla kokemuksilla. Moni totuus on ajan mittaan muuttanut muotoaan. Maapallokin muuttui pyöreäksi ja se alkoi kiertää aurinkoa. Totuuteen ilmaantui inhimillisen virheen vaara. Silti moni ismi ja uskonto on edelleen yhden oikean vastauksen kortti. Kun riittävän moni alkaa toistaa samaa kertosäettä, unohtuvat muut näkemykset pelkiksi säröiksi verkkoyhteyksissä. Parviälyn moninaiset soinnut muuttuvat yhden soittimen torvimusiikiksi.

Onko siis turvallisempaa olla vastustamatta kuin tulla vastustetuksi? Ihmisen sisäinen turva perustuu itsetuntemukseen. Kun olen riittävän vahva omissa näkemyksissäni, niin tiedän, mikä on minulle totta. En tarvitse siihen ulkopuolelta vakuutteluja. Voin suhtautua rauhallisesti myös muiden totuuksiin. Ei synny myöskään vastakkainasettelua eikä tarvetta käännyttää. Uskallan olla omaa mieltä ja perustella sitä itseni kannalta tarpeellisin keinoin.

On myönnettävä, että itsekin olen käynyt viimeiset kuukaudet tällaista vastustuskyvyn valtataistelua läpi. Omassa oikeudentajussani on vahvana ihmisten välinen tasapuolisuus. Kuinka kunnioitamme oikeutta omaan mielipiteeseen? Miten objektiivisesti ja tasavertaisesti arvioidaan asioita? Huomioidaanko päätöksenteossa myös laajasti kaikki inhimilliset tekijät seuraamuksineen? Ja erityisesti, ihan tilastoihinkin perustuen, saako ihan kaikkien ihmisten kuolema ja kärsimys saman arvon julkisuudessa?

Kyky vastustaa, on kyky olla omalla puolella

Immuniteetti eli vastustuskyky mielletään useimmiten kehon kyvyllä taistella taudinaiheuttajaa vastaan. Tässä keskiössä ovat uni, ravinto, liikunta ja varsin paljon esillä ollut altistumisen välttäminen. Jos vastustuskyky pettää, niin sitten hoidetaan ja lääkitään. Oman mielen vastustuskyvyn vahvistamista harvoin otetaan esille. Kuinka suhtautua ulkopuolelta päälle rynniviin asioihin, jotka hämmentävät, pelottavat tai jopa huvittavat. Tunnistanko oman sisäisen totuuden ja rauhan egon ilkeästä maniasta? Selvitänkö riittävän hyvin vallitseviin tilanteisiin johtavat vaikuttimet ja päätösketjujen historian? Ohjaudunko kuitenkin tunteista käsin, vaikka suuni puhuu minulle perusteltua, toisten jo valmiiksi pureskeltua faktaa?

Toisin kuin fyysisen terveyden hoitaminen, mielen hoitaminen tapahtuu kohti menemällä. Emme toivu henkistä kipua väistelemällä ja lääkitsemällä… vaan sisäisiin kuoppiin tippumalla, niiden totuutta kokemalla ja ymmärtämällä sekä armollisuuden ja hyväksynnän kautta kuopasta pois nousemalla. Tämä itsetuntemuksen lisääntyminen näkyy henkisenä vastustuskykynä esim. provosointia paremmin sietävänä, erilaisuutta aidosti laajemmin ymmärtävänä ja vaikkapa itsensä puolella vahvemmin olevana ihmisenä.

Nämä ajat mahdollistavat paljon. Saamme vetäytyä aikaisempaa enemmän oman totuutemme ääreen. Meillä on teknologian avulla mahdollisuus etsiä vaihtoehtoisia faktoja lähes kaikista maailman asioista. Myös tärkeimmät ihmissuhteet tulevat enemmän näkyville, kun valikoimme tarkemmin niitä. Tämä luo samalla tilaisuuden vahvistaa omaa vastustuskykyä mielen tasolla. Voin edistää valintojani elämäni, sen vain minun oman ja ainutlaatuisen, suhteen. Tarttua totuuksiin, jotka ovat linjassa sisäisen totuuteni kanssa. Sanoa kyllä silloin, kun haluan ja ei silloin, kun pitääkin. Suojellakseni itseäni. Sitä ainoaa tahoa, johon minulla on täysi päätösvalta. Tunnethan faktasi ja vastuusi niiden päätösten suhteen?

Pelon tehtävänä on pitää ihminen hengissä. Pelko on rakentunut geeneissämme vuosituhansia. Liskoaivomme muistavat edelleen pimeässä vaanivat pedot ja muut vaaran paikat. Yhä edelleen yläkerran pimeässä vaatehuoneessa tai alakerran kellarissa vaanii jotain pelottavaa. Säikymme tiettyjä ääniä ja yllättäviä tapahtumia. Pelkäämme käärmeitä ja susia vaikkemme olisi niitä koskaan nähneetkään.

Pelkäämme kuolemaa. Kaiken loppumista. Vai pelkäämmekö enemmän siihen johtavaa tietä? Jossain lääkäripäivillä oli hyvinkin realistisesti sanottu, että ”elämä on kuolemaan johtava sairaus, joka tarttuu sukupuoliyhteydessä”. Eli lopputulos on aina selvä, kun tähän maailmaan tulemme. Vain elämän kestoaikaa ja kuoleman tapaa emme tiedä.

Pitäisikö edellisen olla pelottavaa vai lohduttavaa? Niitä uhkia, joita emme tiedä emmekä tunne, emme osaa oikein pelätäkään. Yllättäen taivaalta tipahtava meteori saattaisi olla tällainen. Emme kulje koko aikaa taivaalle katsoen, että milloin kolahtaa satojen kilojen painoinen kivi päähän. Ne tappavat uhkat, jotka sekä tiedämme että tunnemme, eivät myöskään pelota aina riittävästi. Juomme alkoholia ja poltamme tupakkaa, vaikka tiedämme ja tunnemme niiden fataalit seuraukset.

Koronavirus kuuluu uhkiin, jonka nyt tiedämme, mutta emme tunne. Kyseinen virus kylvää pelkoa läpi maailman, koska se on meille tuntematon. Nälkään kuolee joka päivä yli 25 000 ihmistä. Joka ikinen päivä! Myös likaiseen juomaveteen on tänä vuonna jo tähän mennessä kuollut yli 180 000 ihmistä (lähde: www.worldometers.info). Miksi tämä ei kauhistuta ihmiskuntaa yhtä lailla? Onko tuntemattoman uhka ihmismielelle ylivoimainen käsittää? Mitä oikeasti pelkäämme? Pelkoa itseäänkö?

Jokainen muutos alkaa murroksesta

Menneisyyden ja tulevaisuuden välillä on hyvin usein kuilu. Se erottaa vanhan ja uuden. Näitä murroksen kuiluja on ollut ihmiskunnan historiassa lukuisia. Tavanomainen ja mittavakin tuttu kuolleisuus ei pelota samalla tavalla kuin, että jokin uusi ja tuntematon saapuu näyttämölle. Nälkä ja likainen vesi ei pelota, koska ne tiedetään ja tunnetaan sekä, valitettavasti kyllä, ne eivät koske minua täällä rikkaassa maassa. Työn tai läheisen menettämisen uhka, vieraat ihmiset, tulevaisuus sekä terveyden menetys ovat kaikki suuria tuntemattomia. Ja se on pelottavaa.

Kun pelätään, niin tarvitaan rohkeutta. Sitä tarvitaan tuon pelottavan kuilun ylittämiseksi. Rohkeus auttaa jättämään vanhan taakseen. Rohkeus sietää turvattomuutta. Kuilua ylitettäessä menetetään arjen hallinta. Tulevaisuus ei ole vanhan toistoa vaan vanhan menettämistä ja kokonaan uuden luomista. Onko koronavirus tullut elämäämme kuiluksi ja muuttamaan koko ihmiskunnan elämää uuteen malliin? Pelkäämmekö enemmän muutosta kuin koronaa? Sallimmeko kuilun ylittämisen aikana hallinnan tunteesta luopumisen ja kokonaan uuden vastaanottamisen?

Rakkaus elämää kohtaan on aina läsnä

Elämää ei ole menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Se on vain tässä ja nyt. Eilinen elämä oli eilen ja huominen elämä on huomenna. Tänään olemme ylittämässä kuilua ja se on elämää tänään. Voimme rakastaa myös silloin, kun pelkäämme muutosta. Voimme rakastaa läheisiämme ja kaikkea sitä, mitä meillä on. Pelolla on paikka silloin, kun tunnistamme elämäämme kohdistuvia uhkia. Sekä rakkaus että pelko ovat aina läsnä. Kysymys on siitä, että mihin kiinnitämme huomiomme. Ruokimmeko rakkautta vai syötämmekö pelkoa?

Läsnäolo olo on kontrollin menettämistä tähän hetkeen. Kontrollin menettäminen on rohkeutta. Silloin ollaan avuttomia ja haavoittuvia. Läsnäolo on elämistä siinä missä oikeasti olen. Hyväksyn, etten hallitse kaikkea. Luovun siitä illuusiosta ja nautin siitä, mikä on totta nyt. Suurimmatkin kuilut loppuvat joskus. Nautitaan siitä, että edessä on tiedossa jotain sellaista, mistä emme tiedä. Olisikohan siinä tuntemattoman löytämisessä juuri se kuuluisa elämän tarkoitus?

Pitkien vapaiden jälkeen kysellään usein, että ”onko akut nyt ladattu?”. Nykyajan kodit ovat pullollaan kyseisiä virtalähteitä ja jokainen lapsikin ymmärtää hyvin, mitä tapahtuu, jos akku ei ole ladattuna. Koneiden ja laitteiden käynnissä pitäminen on hyvin keskeinen tehtävä, jotta saat tärkeitä ja ei niin tärkeitä asioita hoidettua.

Mutta miten on ihmisen oman akun tilanne? Kuinka se saadaan ladattua? Mikä ero on sillä, ettei vain kuluta lisää inhimillistä akkua verrattuna siihen, että oikeasti lataa lisää henkilökohtaista käyttövoimaa?

Masennus tulee menneestä ja ahdistus tulevasta

Mielenterveyden häiriöt nousivat vuonna 2018 yleisimmäksi sairauspäivärahan syyksi. Masennus oli näistä syistä suurin ryhmä. Noin 3500 ihmistä joutui sen takia eläkkeelle… se on 70 henkilöä viikossa ja 10 henkilöä jokaisena viikonpäivänä! Tämä on kestämätön taakka niin yritykselle kuin yhteiskunnallekin… ja etenkin masentuneelle itselleen.

Syitä ja seurauksia on varmasti hyvä pohtia. Kuinka yksilötason ongelmaa voidaan tukea työpaikoilla? Millä keinoilla yhteiskunta saisi tämän todella huolestuttavan kehityksen muuttumaan? Yleisin ja helpoin keinohan on jo monessa muussa aikaisemmassakin sairaudessa ollut keino – sairausloma ja lääkitys. Oli sitten kyse verisuonitaudeista, alkoholista tai ylipainosta, on ajan mittaan luotu monia ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä, ettei kyseisiin ongelmiin jouduttaisi. Millainen tulevaisuus on mielenterveyden sairauksien proaktiivisilla toimilla?

Lähtökohtaisesti masennuksessa kärsitään oman elämän historiassa tapahtuneista vastoinkäymisistä. Kulttuurissamme on paljon puhumattomuutta, yksin selviämistä ja katkeruutta. Ahdistus syntyy taas enemmän siitä, kuinka ajattelemme tulevaisuuttamme. Millaisia odotuksia sille asetamme ja murheita sen suhteen kannamme. Vertailu muihin ja omaan riittävyyteen nousee pinnalle mm. häpeän muodossa.

Mitä sinä teet, kun henkinen tai fyysinen akkusi loppuu? Löytyykö oikea virtalähde ja mitä laturia käytät?

Yhteisöllistä johtamista ja todellisiin syihin paneutumista tarvitaan

Nykymaailmassa tieto jaetaan välittömästi kaikkialle. Ihminen altistuu jatkuvasti eksponentiaalisesti kasvavalle informaatiolle. Vastaanottokyky on jäänyt jälkeen jo aikoja sitten. Silti me sinnikkäästi yritämme muistaa, omaksua ja ymmärtää kaiken. Ja, jos emme pysty, koemme itsemme riittämättömiksi. Työpaikoilla tämä koskee kaikkia työtehtäviä.

Kuinka hyvin olemme alkaneet hyväksyä sitä, että emme pysty omaksumaan kaikkea? Entä miten valikoimme itsellemme olennaisen tiedon informaatiotulvasta? Kympin oppilas ei ole enää se, joka muistaa kaiken. Kympin oppilas on nykyään se henkilö, joka löytää olennaisen eikä stressaa lopuista. Hän myös hyväksyy sen, ettei ole täydellinen vaan voi ihan hyvin vaikka menneisyydessä on ollut vastoinkäymisiä ja tulevaisuuden kaikki toiveet eivät tule toteutumaan.

Tällainen henkilö on levollinen vaikka ympärillä kuohuu. Hän keskittyy olennaiseen ja saa siksi tuloksia aikaan. Kympin oppilas ei osallistu jokaiseen palaveriin, johon hänet varmuuden vuoksi kutsutaan. Hän ohjautuu itsestä käsin ja tuottaa työnantajalle juuri ne tulokset, mitkä on toivottukin. Hän todennäköisesti suoriutuu tehtävistään lyhyemmässä ajassa ja palkitsee itsensä siksi kiireettömyydellä. Tehokas ei käytä aikaa liikaa, koska hän tietää, että tehokkuus lasketaan matemaattisestikin kaavalla… työn määrä jaettuna siihen käytetyllä ajalla.

Johtamiskulttuuri on työpaikan virtalähde

Ensimmäisten sähkölaitteiden keksimisestä on vielä tuskin 200 vuotta. Akkujen historia on vielä lyhyempi. Ihminen sen sijaan on ollut ”akkunsa” kanssa täällä jopa 2,5 miljoonaa vuotta. Vielä taannoisessa agraarikulttuurissa ihminen ei voinut kuluttaa akkuaan määräänsä enempää. Elämä oli tässä ja nyt eikä tiedetty paljoakaan muusta maailmasta. Töitä tehtiin inhimillinen määrä ja välillä tankattiin perunaa ja ruisleipää. Kun teollistuminen ja automaatio lisääntyi, niin työn määrälle ei ollutkaan enää ylärajaa. Kvartaali toisen jälkeen pitää olla enemmän tulosta alimman viivan alla. Pelkkä työnilo ja positiivinen kassavirta ei riitä. Ekonomian kilpajuoksu ei tunne rajoja.

Ihminen tämän kaiken keskellä sen sijaan on rajallinen. Jokainen meistä on sen rajan jossain kohtaa tuntenut… nimenomaan tuntenut. Osaammeko johtamistyössä ymmärtää myös toisten ainutlaatuisia rajoja ja tuntemuksia. Niitä jaksamisen taitekohtia, joita myös muu elämä kuormittaa. Kuinka työpaikan kulttuurissa tuetaan aivan jokaista sen jäsentä, jotta kukaan ei uupuisi? Saammeko vertaistukea ja ymmärrystä näihin asioihin? Kuinka moni työnantaja tarjoaa henkilöstölleen matalan kynnyksen terapeuttista tukea?

Työhyvinvointia on edistetty monilla työpaikoilla hyvin tuloksin. On myös paljon yrityksiä, joissa koko aihe on tuntematon. Yhteiskunnan muuttuessa myös ihmisten oireilu muuttuu. Hyvän työnantajan tunnistaa jatkossa siitä, että se ymmärtää jokaisen avainpelaajansa henkilökohtaiset tarpeet ja panostaa niihin. Heikoin lenkkikin on yksi meistä… ja joskus se voit olla myös sinä!

Yleisesti ajateltuna syyllisyys tarkoittaa väärin tekemisen tunnetta. Ihminen kokee tietoisuutta, että on tehnyt jotain väärää tai rikkonut lupauksen. Syyllisyydentunnetta voidaan myös manipuloida toisten toimesta. Tällöin mm. paheksumalla tai syyllistämällä saadaan toinen ihminen tuntemaan syyllisyyttä kaikkeen hänestä väitettyyn.

On tervettä kokea syyllisyyttä, kun on tehnyt väärin. Tunnustamalla teko, joka aiheuttaa syyllisyyttä, helpottaa oloa. On myös tärkeää erottaa syyllisyys häpeästä. Jälkimmäinen kohdistuu ihmiseen eikä tekoon. Häpeä tuomitsee ihmisen vääräksi tai riittämättömäksi.

Mitäs sitten, jos syyllisyys on paikalla koko ajan? Mistä johtuu, että koemme lähtökohtaista syyllisyyttä lähes kaikesta?

Syntynyt syylliseksi

Olemme saaneet geeniperintönä fyysisten ominaisuuksien lisäksi henkisiäkin. Sodan läheisyys vaikuttaa meidän monien tunnetaakkaan. On hyvin tavallista, että sodassa henkiin jäänyt esi-isämme kantoi selviytymisestään syyllisyyttä. Tämä kasvatuksellinen käyttäytymistapa tai jopa geenimuisti jatkaa matkaansa sukupolvelta toiselle… ellemme tunnista ja pyri käsittelemään sitä.

Kun jokin henkinen ominaisuutemme on ollut meillä alusta asti, on sitä vaikea erottaa minuudesta. On tärkeää oppia tunnistamaan liiallisen syyllisyyden tunnusmerkkejä. Riittämättömyyttä, häpeää, arvottomuutta yms. persoonaan iskostuneita tunteita. Luopumalla ylivastuullisuudesta täydellisyyden tavoittelusta sekä olemalla armollinen itselleen ja muille. Erottamalla toisistaan teot ja tunteet. Alkamalla olemaan myötätuntoisesti itsensä puolella.

Kasvanut syylliseksi

Hyvin usein syyllisyyteen kasvetaan. Omassa kasvuympäristössä voi olla aikuisia, jotka eivät pysty käsittelemään omia tunteitaan, vaan siirtävät niitä eteenpäin. Lapsi kuulee olevansa vääränlainen tai tekevänsä väärin. Sukupolvelta toiselle olemme kiinnostuneet vääristä asioista. Kun nykynuori haluaa surffata internetissä television sijaan, niin se leimataan vääräksi. Aikaisemmin televisio oli kirjaan verrattuna pahasta. Sitä edellinen sukupolvi leimasi kirjan peltotöiden viholliseksi. Jos koemme koko ajan riittämättömyyden ja huonouden kommentteja ympäriltämme, alamme uskoa niihin. Jos joku on aina oikeassa, muiden pitää olla aina väärässä.

Ajatuksissamme vertaamme itseämme toisiin ja joihinkin kirjoitettuihin tai kirjoittamattomiin uskomuksiin. Nostamme riman niin korkealle, että emme pysty edes pudottamaan sitä. Ja sitten koemme syyllisyyttä siitä. Kuuntelemme jatkuvasti läsnä olevaa syyllisyyttä, joka vaatii meitä olemaan huolehtivaisempi, tarkempi, nopeampi, parempi jne. Murehdimme mitä teimme tai mitä emme tehneet.

Myös opitusta syyllisyydestä pääsee irti tunnistamalla ja hyväksymällä. Tunne on aina totta ja sen aiheuttaa usein jokin toteutumaton tarve. Paneutumalla syyllisyyden syytekijöihin joko yksin tai vuorovaikutuksessa, voi alkaa pikkuhiljaa oppimaan myötätuntoa ja armollisuutta itseä kohtaan. Kantamalla vastuu vain omasta tekemisestä ja irrottautumalla muiden syyllisyystaakasta, rajaamme vastuun itsemme kokoiseksi.

Syyllinen esiin

Jos joudumme kokemaan syyllisyyttä toisten pahasta olosta, voimavaramme ovat vaarassa. Työpaikoilla kohdataan paljon tilanteita, joissa syyllisen löytäminen on ensisijaista. Tämä luo turvattomuutta ja sitä kautta menetetään luovuutta. Emme uskalla ottaa riskejä ja syitä tähänkin aletaan etsiä toisista. Tällaiset työpaikat ovat ilmapiiriltään todella paineisia ja ihmiset alkavat uupua tämän ”näkymättömän voiman” vaikutuksesta. Sen sijaan avoimet ja ihmisiin uskovat organisaatiot löytävät syyt syyllisten sijaan. Ne parantavat toimintaansa ja pärjäävät hyvin. Ihmiset kaiken toiminnan keskiössä nauttivat ja antavat parastaan.

On erityisen tärkeää, sekä henkilökohtaisella että kollektiivisella tasolla, erottaa tekojen syyllisyys persoonan syyllisyydestä. Hyvässä johtamisessa tämä korostuu terveinä rajoina ja inhimillisenä huomioimisena. Esimiehet eivät voi kaataa omaa syyllisyystaakkaansa toisten päälle… niin kuin eivät ketkään muutkaan. Oli syyllisyytemme perittyä, opittua tai ansaittua, niin sitä pitää käsitellä silkkihansikkain. Kun siitä saa otteen, niin sitten se napataan pihteihin ja ohjataan ulko-ovelle. Kutsumattomia vieraita ei näissä juhlissa tahdota kestitä!

”Mitä v….a tuo taas tekee”, tiuskaisee yksi. ”Haluan nyt olla vaan yksin”, sanoo toinen. Kolmas nauraa ja riemuitsee sydämensä pohjasta. Neljäs kihisee ärtymyksestä… jne.

Nämä kaikki ovat varsin tuttuja reaktioita ihmisten arjessa. Syvältä sisimmästä kumpuava tunne muuttuu jonkinlaiseksi toiminnaksi. Useimmiten salamannopeasti ja ilman sen pidempää harkinta-aikaa. Seuraamukset ovat moninaisia, eivätkä aina suotuisia. Pahimmassa tapauksessa räjähtävä tunne muuttuu räjähtäväksi toiminnaksi esim. väkivallan muodossa.

Onko mitään tehtävissä, että ikäviltä seuraamuksilta vältyttäisi? Pystyisimmekö kontrolloimaan käyttäytymistämme silloin, kun suuret tunteet pääsevät irti? Tunteita sinällään ei saa pakahduttaa eikä sulkea. Niiden kuuluukin tulla pois kehosta. Kaikki tunnelasti on nimensä mukaisesti painona mukana ja se näkyy itse kunkin olemuksessa.

Tunteiden kohtaaminen rauhoittaa

Olemme kasvumme aikana oppineet tapoja näyttää tunteita. Äiti on voinut raivota ja isä mököttää. Koulukaveri heitellyt tavaroita ja naapuri lähtenyt useaksi päiväksi ryyppäämään. Kun tunteiden purkamiseen käytettävä keinovalikoima on puutteellinen tai haitallinen, niin pitää löytää parempia tapoja. Koska ne huonotkin on joskus opittu, niin miksei vähän parempiakin voisi oppia.

Kun seuraavan kerran ärsytys meinaa kiehua yli äyräiden, niin voisiko ihmisen ohjausjärjestelmä siinä kohtaa ottaa käyttöönsä jonkun uuden tavan ilmaista tunteita? Päivitetään tältä osin käyttöjärjestelmää ja kokeillaan vaikka metsälle karjuntaa tai itselle peilin kautta irvistelyä. Kun taas välillä keho kihisee onnesta ja ilosta, niin sen sijaan, että toteutetaan mantraa ”kell’ onni on, se onnen kätkeköön”, niin hypitään riemusta ja kerrotaan koko maailmalle tätä ilouutista. Vailla huolen häivää siitä, että mitä muut ajattelevat. Ja voihan käydä niinkin, että siihen iloosi tarttuu muutama ohikulkijakin.

Kun tunteet kohdataan ja parhaimmillaan niiden alkuperää selvitetään, tunne muuttuu tutuksi… sinun parhaaksi kaveriksi. Tunne voi olla välillä ikävä ja välillä onnellinen, mutta oikeasti tuttu tunne on turvallinen. Se ei säikäytä sinua toimimaan hallitsemattomasti. Sinä tiedät sen läsnäolon ja annat sen purkautua haluamallasi tavalla. Otat tunteesi käyttöön hyödyksesi, etkä anna päinvastoin tunteesi käyttää sinua haitallisesti.

Itsensä parantamista maailman parantamisen sijaan

Moni haluaa parantaa maailmaa, mutta harva itseänsä. Me korjaamme, fiksaamme, kehitämme, uudistamme ja luomme koko ajan uutta itsemme ulkopuolella. Yritämme sitä kautta tehdä maailmaa, jossa elämme, paremmaksi. Yritämme muuttaa toisen ihmisen käyttäytymistä. Vaadimme toisilta muuttumista, jotta meillä olisi parempi olla. Jopa yhteiskunnan tasolla kuvitellaan ulkoisten olosuhteiden tuovan yksilölle onnen ja autuuden.

Kenenkään muun ihmisen muuttaminen ei ole mahdollista kuin itsensä. On niin helppo syyllistää, tuomita ja vastustaa kaikkea, mikä herättää meissä tunteita. Kun alamme ymmärtää omia tunteita ja omaa sisäistä maailmaamme, niin alamme olla myötätuntoisia ja hyväksyviä toistenkin ihmisten keskeneräisyydelle ja ainutlaatuisuudelle.

Hyvä ihminen ei ole jonkin ihmisten keksimän mittariston mukainen täydellinen olento. Hyvä ihminen tiedostaa itsessään olevat inhimilliset puutteet ja vahvuudet. Näin ulkoisten impulssien aiheuttamat tunnereaktiot saavat aikaan armollisuuden ja hyväksynnän avulla parempia tapoja tulla ulos. Käyttäytymisemme muuttuu ja yhtään tunnetta ei tarvitse pantata sisällensä. Tämä kehitys jopa rohkaisee uusien, syvempien tunteiden esille tuloa.

Tunteiden suursiivous ja inventaario on paikallaan aika ajoin, ja varsinkin silloin, kun oma käyttäytyminen aiheuttaa liikaa jälkipyykkiä! Kuinka sinä haluaisit käyttäytyä tunteitasi?

Ihmisen luontainen tarve on olla yhteydessä toiseen. Perheenjäsenenä, joukkuetoverina, parisuhteessa, ystävänä jne. Erilaiset yhteisöt nivoutuvat toisiinsa yhteyden kautta. Ne saavat siitä myös erinomaisuuden voimansa sekä menestymisen valttikortit. Kaikissa joukkuepeleissä yhteistyö on yksilöosaamista tärkeämpi ominaisuus. Tarvitseeko myös organisaation johtaja yhteyden? Mitä yhteyksiä esimies kaiken kaikkiaan tarvitsee? Voiko johtajalla olla parasta kaveria?

Yksinäisyyden musertama selviytyjä

Johtamistyö lankeaa useimmiten ahkeralle, tunnolliselle, vastuulliselle ja aikaisemmassa työssään onnistuneelle henkilölle. Monesti taustalla on myynnin tai taloushallinnon aikaansaannoksia. Mitä enemmän työn sisältö on yleisjohtamista, sitä vähemmän aikaisemmasta kokemuksesta on suoraa hyötyä. Se voi jopa haitata uuden tehtävän hoitamista, jos ajattelumallia ohjaa historiassa opitut johtamislogiikat yksittäisessä funktiossa.

Kun johtajan päälle kaatuu lukematon määrä ristiriitaisia odotuksia ja vaatimuksia, on oman työn hallinnantunne heikoilla. Olen kuullut monelta toimitusjohtajalta ja muulta yleisjohtajalta, että olo on kuin ”sekatavarakauppiaalla”. Kaikki se osaaminen, jonka varassa ennen sai aikaan hyviä tuloksia, onkin usein vain murto-osa siitä työstä, mitä pitäisi nyt, heti ja tässä osata. Tästä seuraa usein pitkiä ja yksinäisiä tunteja työajan jälkeen toimistolla, saunan terassilla tai lähipubin baaritiskillä, miettien omaa selviytymistarinaansa tästä eteenpäin.

Mitä tekee johtajan paras kaveri?

Millainen on sinun paras kaverisi? Onko hän tavoitettavissa aina, kun tarvitaan? Ymmärtää sinun haasteitasi ja päämääriäsi. Reagoi objektiivisesti näkemyksiisi ja uskaltaa kyseenalaistaa. On ihmisenä sinun puolellasi, muttei aina samaa mieltä. Toimii ajatustesi palloseinänä, kun pohdit seuraavia ratkaisuja. Tunnistitko joitain ominaisuuksia kavereistasi? Onko sinulla johtajana tällaista kaveria?

Johtajan parhaan kaverin tulee ymmärtää johtamisen funktiota. Se ei ole sama asia kuin esim. tuotannon, myynnin tai logistiikan funktio. Jokaisen johtajan tulee käsittää strategian jalkauttamisen tarpeet omassa organisaatiossa. Mitä se tarkoittaa milläkin organisaatiotasolla? Mitä esimies- ja henkilöstötaitoja tarvitaan strategisten päämäärien toteuttamiseksi? Kuinka mitataan, kannustetaan ja annetaan palautetta? Mistä psykologisista asioista syntyy menestyksen avaimet? Kuinka minä johtajana jaksan ja kuinka tunnen itseni? Mitä johtaminen merkitsee minulle?

Kysymyksiä johtamistyöhön voisi luetella lähes loputtomasti. Ja tätähän johtamisen sparraaminen paljon onkin. Kysymistä, kysymistä ja vielä kerran kysymistä. Usein vastaukset ovat jo olemassa organisaatiossa. Ne pitäisi vaan löytää sieltä. Johtajan paras kaveri on aidosti kiinnostunut etsimään, kysymään ja löytämään merkityksellisiä menestymisen kulmakiviä. Joskus ne löytyvät prosesseista, joskus esimiestyöstä. Joskus yhteispelistä, joskus motivaatiotekijöistä.

Usein on hyvin vaikeaa etukäteen tietää, mikä on organisaation ongelma. Tiedetään vain, että asiat eivät toimi tai ihmisillä on huono olla. Toiminta takkuaa ja tulos ei kehity halutusti. Vaivaa on vaikea korjata, jos syytä ei tiedetä. Jos ainoa työkalu on vasara, niin kaikki ongelmat näyttävät nauloilta. Se kuitenkin tiedetään, että ratkaisutarpeet varmasti odottavat johtajan pöydällä. Pitäisikö kilauttaa kaverille… sille johtajan parhaalle!

Kukaan ihminen ei ole toisen kanssa samanlainen… vai onko? Ainakin ulkoisilta piirteiltämme olemme erilaisia, joskus hyvinkin paljon. Myös kokemustaustamme ja historiamme on erilainen. Koulutus, ammatti, perhe, harrastukset, puhetapa, energia, arvomaailma jne. Eroavaisuuksia löytyy vaikka kuinka pitkä lista.

Ilman muita ihmisiä ja kaikkea, mitä ympärillämme tapahtuu, ei olisi syntynyt sitä, mitä itse kukakin nyt on. Olemme siis kokemuksemme tuotoksia. Minä olen kasvanut ainutlaatuisen erilaiseksi siksi, että olen omaksunut ympäristöni vaikutteita. Yhtä lailla minä olen ollut vaikuttamassa oman ympäristöni ihmisiin. Mutta kuka olen minä? Se, joka on alkanut vaikuttua…!?

Aistimme, ajattelemme ja tunnemme

Heti syntyessämme, tai itse asiassa jo sikiönä, alamme reagoida itsemme ulkoiseen maailmaan. Käytämme lähinnä aistejamme eli ulkoista tietoisuutta. Haistamme ja maistamme, kuulemme ja näemme, koskettelemme kaikkea, mitä vain kiinni saamme. Elämme tässä hetkessä, sillä aistia ei voi eilen eikä huomenna, vain nyt.

Iän myötä opimme kytkemään kokemaamme eri tilanteisiin ja syntyy tunnereaktioita. Tietty haju muistuttaa meitä jo aiemmin koetusta tilanteesta. Saatamme jopa säikähtää aistimustamme, mikäli se kokemus joskus aikaisemmin oli pelottava. Tunne on kehoaistimus ja meidän sisäistä tietoisuuttamme.

Sisäisen ja ulkoisen tietoisuuden keskellä on tietoisuutta, joka pitää sisällään ajatteluprosesseja, suunnittelua, analysointia, kuvittelua, muistamista jne. Tämä osa meistä singahtelee niin tulevaisuuteen kuin menneisyyteenkin. Kun aistit kertovat tästä hetkestä ja tuottavat tunteita, niin ajatteluprosessit luovat odotuksia ja pelkoja tulevasta sekä murehtivat ja muistelevat menneitä. Nämäkin tuottavat meille tunnereaktioita ja usein aivan turhaan. Eihän sellaista kannattaisi murehtia, jota ei ole vielä edes tapahtunut. Myöskään menneille tapahtumille ei yksinkertaisesti ole mitään tehtävissä.

Tiedostamattamme samanlaisia

Pohjimmiltaan jokainen ihminen on hyvä. En usko, että kukaan syntyessään suunnittelee tekevänsä pahaa tai edes ajattelevansa sitä toisista. Olemme avoimia kaikelle ja kaikille, niin hyvälle kuin pahallekin. Olemme riippuvaisia toisista sekä koemme olevamme yhtä ja samaa lähimpien rakkaiden kanssa. Menee aika pitkään ennen kuin alamme erkanemaan tästä illuusiosta. Vai erkanemmeko kokonaan siltikään? Jääkö meihin jokin yhteys toisiimme? Olemmeko sisältä siltikin ihan samanlaisia?

Pystyisimmekö tiedostamaan tiedostamattoman? Säätämään intuitiivisen kanavamme kohtaan ”human inside”. Näkisimmekö silloin jotain sellaista, jota ei ulkoa päin huomaa? Huonouden takaa hyvyyttä. Kovuuden takaa hellyyttä. Pelkojen takaa iloa. Eriarvoisuuden takaa ihmisyyttä.

Me ihmiset heijastamme toisiamme. Kun esimerkiksi vihaat, lisäät vihaa maailmassa. Vihaan vastaaminen vihalla ei vähennä vihaa vaan päinvastoin lisää sitä. Voisinko valita kanavan, joka suhtautuu pahaan inhimillisesti? Ei väärintekoa sallivasti, mutta ymmärtävästi. Auttaen toisen sisimmältään samanlaisen ihmisen pois väärinteon allikosta. Tai lujan lämpimästi osoittaen, etten salli sellaista käytöstä.

Aloitetaan itsestämme. Ollaan armollisia ja totuudellisia itsellemme, rakkaudesta käsin. Opitaan tuntemaan ensin oma sisimpämme eikä tuomita itseämme. Toivotaan itsellemme hyvää ja toimitaan niin, että se myös toteutuu. Ollaan vastuullisia itsessämme. Sitten jatketaan sitä muiden kanssa… sinun, sinun ja sinun. Olemme erilaisia yksin, mutta samanlaisia yhdessä!

Sanotaan, että ”ei tehty työ stressaa vaan tekemätön”. Tämä tarkoittanee ainakin yhdestä näkökulmasta, että töitä on liikaa. Toisesta näkökulmasta voidaan olettaa omien odotusten ja vaatimusten olevan eri mittasuhteessa voimavaroihin. Myös motivaatio, työn sisältö ja ilmapiiri ovat yleisiä tyytymättömyyden aiheuttajia.

Kuinka sitten päästä irti pääkoppaa vaivaavasta paineesta? Onko edes mahdollista saavuttaa tasapainoinen onnellisuuden tila?

Hyväksy se, mikä on

Elämme paljon haaveissamme. Siinä ei ole sinällään mitään pahaa tai sopimatonta. Unelmoida pitääkin, ainakin siitä mitä haluaisi myöhemmin olla. Silti nykytila on ainoa hetki, johon voidaan vaikuttaa. Eilinen meni jo ja huominen on vasta huomenna. Vain tänään ja juuri nyt voit vaikuttaa huomiseen, ja tulevaisuuteen, ja unelmiesi toteutumiseen. Ensin pitää vain hyväksyä nykyhetki. Olipa se sitten juuri tänään positiivinen tai negatiivinen hetki. Stressaamalla se ei muutu, joten jotain muuta pitää keksiä. Ellet keksi, niin hyväksy sekin, ettet keksi. Tai sekin, ettet haluakaan muuttaa tilannetta. Hyväksyt mitä tahansa nykytilanteeseen liittyvää, olet siinä pisteessä, missä kaikki tapahtuu ja silloin yleensä alkaakin tapahtua! Matkaa ei voi jatkaa sieltä, missä ei ole.

Muuta se, mikä on

Mikäli tilanteesi on jotain sellaista, mitä et sen haluaisi olevan, niin sen eteen pitää alkaa toimimaan. Palkankorotus, painon keventäminen, opiskelu yms. Mikään muutos ei tapahdu itsestään ja ilman ponnisteluja. Monesti suurin vastustajamme on oma mielemme. Jokin osapersoonistamme huutaa kurkku suorana vaaroja ja pelkoja muutoksen estämiseksi. Onko se osapersoona ”huolestunut huolehtija”, joka ajattelee vaikkapa rahan tai ajan riittämättömyyttä. Tai ehkäpä ”piruileva perfektionisti” kuuluttaa sinun kuitenkin epäonnistuvan. Mielemme on pullollaan epäilyksiä, mutta on siellä myös optimismia. Vaikkapa ”uudesta innostuva” osapersoonamme. Annapa sille äänelle enemmän aikaa. Tunne kuinka sen vaikutus saa sinut liikkeelle. Skeptikkojen äänet jäävät taka-alalle toki muistuttamaan riskeistä, mutta ohjauksen on ottanut se ääni, mikä muuttaa sen minkä pitääkin muuttua.

Poistu siitä, missä olet

On myös mahdollista, että hyväksyminen tai muuttaminen ei onnistu. Hyväksyminen aiheuttaisi vaikkapa turvallisuusuhan ja muuttamiseen ei ole realistisia mahdollisuuksia. Esim. narsistisen puolison tai pomon kanssa ollaan tässä tilanteessa. Myös nykyisen työnkuvan muuttaminen haluamaksesi voi olla työnantajalle liian vaikeaa. Tällöin pitää vain vaihtaa maisemaa. Poistua narsistisesta suhteesta ja etsiä uusi työpaikka. Suomalainen sisu ei ole sitä, että kestät kaiken. Sen pitäisi mieluummin olla sitä, että sisukkaasti haet itsellesi parhaita mahdollisia olosuhteita onnellisuutesi varmistamiseksi. Kannattaisiko meidän itsekin noudattaa sitä ohjetta, jota usein lapsillemme sanomme. ”Poistu sellaisesta paikasta, jossa sinun ei ole hyvä olla!”

Sopeudu onnellisuuteesi

Sopeudumme usein olosuhteisiin, koska se on turvallista. Näin teimme lapsina ja niin teemme myös aikuisina. Sopeutuminen ei ole sama asia kuin hyväksyminen. Sopeutuminen ei myöskään välttämättä tuo onnellisuutta. Jos haluat lopettaa stressaamisen ja olla onnellisempi, niin hyväksy, muuta tai poistu! Kolme selkeää toimenpidettä. Harva onnistuu niissä siltikään yksin. Siksi avuksi tarvitaan muita ihmisiä… läheisiä, kavereita, ammattilaisia.

Apua voi saada myös kyllästymisestä. Kun kyllästyt sopeutumaan ja päätät nostaa tärkeimmäksi asiaksi suhteen itseesi. Kun kyllästyt piilottelemaan itseäsi sopiaksesi joukkoon. Kun kyllästyt odottamaan onnellisuutta siihen asti, että olet saavuttanut jotain. Elämä on nyt ja joskus se vain on, mitä se on! Onnellisuus on oikeus, jonka annat itsellesi… sopeudu siihen!

Olen mies ja minun pitää toimia kuin mies! On omaksuttava mieskulttuurin ikiaikaiset hyveet ja vältettävä naisellisia tapoja. Metsästys, kalastus, penkkiurheilu, voimankäyttö yms. ovat sallitumpia kuin esim. herkkyys, taiteellisuus ja sisustus. Kuka näin määrittelee? Miksi ohjaudumme ulkopuolisen maailman määrittelemiin ”sääntöihin”?

Kävin taannoin nauttimassa ex-vaimoni tekemästä jalka- ja kasvohoidosta. On mahtavaa myöntää kuinka hyvän olon voi miehelle noinkin ”naisellinen” toimenpide tuoda. Tähän voisi luetella liudan erilaisia rationaalisia ja miehiä kiinnostavia yksityiskohtia, mutta olennaisin lopputulos oli silti tunne. Kuinka kevyeksi jalat muuttuivatkaan ammattitaitoisen ihon ja kynsien huollon jälkeen. Kasvojen raikkaus suorastaan herätti uudenlaisen iloisen ilmeen. Hoidon rentouttava vaikutus oli todellakin kokonaisvaltainen.

Itse tunteesta itsetuntemukseen

Se, mitä haluamme, ei ole aina se, mitä tarvitsemme. Monimutkainen mielemme rakenne tuottaa ”omina ajatuksina” päätöksiä, jotka ovat peräisin itsemme ulkopuolelta. Kotoa, koulusta, kulttuuristamme… Nämä lähes näkymättömät voimat ruokkivat tiedostamatonta mieltämme ja saavat meidät käyttäytymään näiden uskomusten lailla. Tunne, joka laukaisee toiminnallisen reaktiomme, on monesti lähtöisin jonkun toisen ihmisen mielipiteestä. Annammeko toisen ihmisen mielen pitää omankin mielemme samassa pidossa? Uskaltaisimmeko kuunnella sitä ääntä, joka hiljaa sisältämme kuiskaa?

Oma yksilöllinen tunteemme on kuin tyyni vesi, joka on intuitiivisen tietomme lähde. Emme useinkaan huomaa tätä tyyntä viestiä, kun ympärillä pisarat roiskuvat ja aallot kuohuvat. Kun rauhoitumme kuulemaan tätä hienoa ja meitä varten räätälöityä tunnetta, saattavat valintamme olla aikaisemmasta poikkeavia. Juuri niitä, jotka ovat meille parhaita. Yksilöllinen viesti sisimmästämme murtaa aikaisempia käsityksiä itsestä… varsinkin muiden silmissä. Uskallanko tehdä sitä, mitä jotkut muut vieroksuvat? Olenko valmis ottamaan riskin – silläkin uhalla, että voin paremmin?

Tasa-arvoisesti onnellinen

Uskon vakaasti näkemykseen, että niin mies kuin nainenkin haluaa olla onnellinen. Jakautuvatko onnenlähteet ihmisyyden tasolla tasavertaisesti vai tarvitaanko siihen mies- ja naiskategoriat? Olemme fyysisinä olentoina erilaisia. Aivan kuin mustikka ja mansikka marjojen joukossa. Tarvitsemme yhteiskunnassamme niin naiseutta kuin miehisyyttä. Erilaisina elämäämme rikastuttavina, marjaisina mausteina. Ulkonäkö ja fyysiset suorituskyvyt ovat erottavia tekijöitä, mutta inhimillisten tarpeiden erot lienevät marginaalisen pienet – mikäli niitä onkaan. Onko meidän pakko elää näkymättömässä kategoriassa vai rohkenemmeko tunnistaa ja tuoda näkyväksi sen, mikä minussa toimii parhaiten?

Kauneushoitolassa käynti avasi silmiäni miettimään myös muita naisten nauttimia juttuja, jotka eivät kuulu miesgenreen. Se herätti minussa myös itsekritiikkiä tarkastella omia miehisiä harrasteita. Teenkö niitä aidosta halusta vai ohjaako minua kulttuuriset voimat? Edessäni on tietynlainen ”minuuden konmari”… tunnistan ja alan tekemään asioita, mistä oikeasti tykkään ja siirrän syrjään asiat joita teen, ”koska niitä pitää tehdä”.

Iho on suurin elimemme. Sen vaikutus hyvinvointiimme lienee samassa suhteessa. Ulkonäön kohentuminen on terveysvaikutusten rinnalla vain kirsikka kakun päällä. Vaikka olen mies, niin aion käydä jatkossakin hoitamassa tätä tärkeää fyysistä osaa itsessäni. Rationaalisesti ja miesten kielellä puhuen… korjautan, pesetän ja vahautan pintaani.

Suosittelen muillekin miehille Ihonhoidon erikoisliike OLOa Tampereen keskustassa… ja naisille vinkki: tässä olisi lahja, josta miehesi tietämättään tykkää 😊

http://oloihonhoidonerikoisliike.fi/

Heti syntymästämme lähtien meidät arvioidaan erilaisilla kriteereillä ja käsketään noudattamaan sääntöjä, joko kirjoitettuja tai kirjoittamattomia. Jo vastasyntynyt saa mahdollisuuden pettää vanhempiensa odotukset, kun arvosana maailmaantulon mahalaskusta ei olekaan täydellinen. Ja siitä eteenpäin vertaillaan, ohjataan, arvioidaan, pakotetaan, odotetaan jne, että ihminen noudattaa jotain toisten ihmisten kirjoittamaa kaavaa, jotta olisi hyväksytty ja kelvollinen.

Kun tarkastellaan yhteiskunnan ja työelämän tapoja, niin säännöt vain kiristyvät. Kautta historian valtaa on käytetty kontrolloimalla ihmisen käyttäytymistä peilaamalla sitä vallalla olevaan lakiin ja uskonnollisiin kirjoituksiin. Yhteiskunnan kehittyessä rajoitteiden määrä on vain kasvanut. Ihmisten pitää tietää, että kuinka syödään ja pukeudutaan etiketin mukaan, milloin mikäkin oppi oikeuttaa parempaan työhön sekä mitä muuta saan tehdä ja missä tilanteessa. Ja jos et tottele, sinua rankaistaan tai sinä et kelpaa.

Työelämän tahtimarssi lukitaan erilaisiin laatujärjestelmiin ja mallinnuksiin, jotta tehokkuusfantasiat toteutuisivat… ilman ihmisen omaa ajattelua. Yhteiset pelisäännöt sinällään kyllä lisäävät tehokkuutta, mutta muutos ei voi tapahtua ihmiselle vaan ihmisessä. Kyseenalaistaminen, intuitio ja uusiutuminen eivät mene laskentakaavan mukaan. Silloin myöskään luovat mahdollisuudet eivät tunnista matematiikkaa.

Rakkaus itseen mahdollistaa luovuuden

Potentiaali on ihmisessä itsessään. Niin myös ihmisten luomien yhteisöjen potentiaali niissä olevissa ihmisissä. Erilaiset yhteisöt monesti kilpailevat keskenään. Kilpailu on hyvästä, koska se avaa uusia näkökulmia ja auttaa yhteisöjä kehittymään. Niin kauan se on positiivista, kun kilpailuun ei liity kateutta, mustasukkaisuutta tai jopa vihaa.

Vertailemalla itseään muihin, ihminen alkaa pitää itseään epäkelvollisena. Kun tätä inhimillistä poikkeamaa vahvistetaan vielä lukemattomilla täydellisyyttä ihannoivilla säännöillä, joita toiset epätäydelliset ihmiset kontrollin vimmassaan luovat, on monilla itsetunto koetuksella. Jos lähes kaikki on kielletty, niin mikä on sallittua?

Tässä kehityksessä on tärkeää löytää rakkaus itseensä. Se on meissä jokaisessa olevaa alkuvoimaista suurta energiaa, joka mahdollistaa rakastumisen elämään. Kun tämä syntynyt elämänrakkaus tuodaan työhön, mikä tahansa se kullakin on, kykenet hoitamaan työsi hyvin sekä hyödyntämään parhaalla tavalla omat vahvuutesi ja lahjakkuutesi. Samalla se vahvistaa itseluottamusta ja myönteistä kuvaa kaikesta ympärillä olevasta… työtovereista, asiakkaista, uusista mahdollisuuksista jne.

Osaammeko energisoida ensin itsemme ja sitten myös muut? Voisiko aito rakkaus itseen sekä totta oleminen omille tunteilleen ja tarpeilleen, johtaa myös kollektiiviseen hyvään? Osaammeko johtaa näin toimivien ihmisten yhteisöä?

Kannattaako tunteita totella?

Joukkueurheilussa on saavutettu viime aikoina hyviä tuloksia, kun valmennuksen painopistettä on siirretty kollektiivisesta lajiharjoittelusta ensin pelaajakohtaiseen ja sitten ihmislähtöiseen harjoitteluun. Ennen kuin joukkueen ja organisaation roolitusta voidaan rakentaa, pitää ymmärtää paremmin ihmisten tarpeita, motivaatioita, intressejä ja jopa henkisiä haavoja, tunnelukkoja sekä unelmia. Tulokset jo selvästi kertovat, että yksi yhteinen sääntö, tapa tai keino ei tuota kilpailullisesti parasta tulosta. Persoonan ja tunteen hyödyntäminen tuottavat juuri niitä uusia innovatiivisia ratkaisuja, jotka luovat kilpailutilanteessa uutta ja merkityksellistä, sekä henkilölle että joukkueelle.

Meistä ihmisistä jokainen on ainutlaatuinen. Silloin jokaisen tunteetkin ovat ainakin vähän erilaisia. Kannustetaan ihmisiä tottelemaan tunteitaan ja ohjautumaan sitä kautta itselleen sopivampiin olosuhteisiin. Vanhempien, tuttavien ja muiden vaikuttimien ohjeet ja neuvot ovat varmasti useimmiten hyvää tarkoittavia. Mutta kuuletko myös sen viestin, mitä oma navigaattorisi syvältä sisältäsi kuiskaa? Uskallatko totella sen antamaa ohjetta vaikka kartassa ei vielä polkua sille olisikaan?

Hiukan kömpelössä otsikossa piilee strategian toteuttamisen yksi keskeisimmistä kulmakivistä. Ymmärränkö mitä teen ja miksi teen… ja kuinka se liittyy yrityksen strategiaan? Tekeekö yksittäinen työntekijä omistajastrategian mukaista työtä? Mistä omistaja sen tietää, että tekee?

Strategian jalkauttaminen kuuluu suosituimpiin ”syntipukkeihin”, kun tuloksia ei saada aikaan. Hallitus teki loistavan strategian, mutta toteutus ontuu. Missä vika? Strategiassa itsessään vai jalkauttamisessa? Hyvä strategia on portfolio erilaisia mahdollisuuksia ja kokeiluja. Hyvä strategia ei ole niinkään olemassa olevan ja tiedetyn asian tekemistä vaan sitä, mitä tehdään perustyön päälle. Siellä otetaan riskit ja hyödynnetään mahdollisuudet. Kuinka tuosta maailmasta tulevia päämääriä voi jalkauttaa halutuiksi tuloksiksi, ellei ensin edes käsitä, että mistä on kysymys!? Niin, ja ensin pitää olla jotain, jota jalkauttaa…

Jalkauttaminen on kommunikaatiota

Strategia pitää ymmärtää ja sen pitää olla niin kiinnostava, että siitä haluaa keskustella. Strategian sisimmän viestin ymmärtävillä henkilöillä, pitää olla aikaa ja halua ”diskuteerata” asiasta riittävästi. Kun hallitus ja yrityksen ylin johto ovat käyttäneet päämäärien ja tavoitteiden kuvaamiseen pörssin, markkinoiden ja rahoittajien ymmärtämää kieltä, niin strategian toteuttajat kaipaavat hyvin todennäköisesti ihan muita termejä. Koska markkinaosuus ja liikevoitto eivät tarkoita tavalliselle toimihenkilölle tai koneen ääressä työskentelevälle työntekijälle paljon mitään, niin silloin punnitaan operatiivisen organisaation taito kääntää strateginen viesti kullekin henkilölle ymmärrettäväksi.

Strategia jalkautuu esimiesportaikkoa pitkin aivan tavallisen arjen mukana. Kysymys on sisäisestä viestinnästä, resursoinnista, osaamisen kehittämisestä, tavoitteista, töiden priorisoinneista, palautteesta jne. Jos yksittäinen organisaation jäsen ei tiedä mitä strategian painopisteet tarkoittavat hänen arjessaan, on lopputuloksia turha odotella, ainakaan täysimääräisinä. Hallituksen strategiatyössä pitää olla ehdottomasti vastuu myös strategian jalkautumisesta halutuiksi tuloksiksi. Muuten sormi osoittaa puutteellisten tulosten kohdalla ihan vääriä henkilöitä.

Strategia on tapa elää yrityksen brändiä

Miksi juuri minä olisin kiinnostunut strategiasta? Haluanko tietä, mitä joukkueemme yrittää ja millä taktiikalla pelaa? Miten minä löydän oman roolini ja kehityn siinä edelleen… osaajaksi, menestyjäksi, voittajaksi? On havaittavissa rekrytointiongelma, elleivät yllä mainitut asiat kiinnosta henkilökohtaisesti ihmisiä. Vai olisiko johtamisongelma, jos asioista ei pääse asianomainen edes keskustelemaan? Johtaminen on aivan oma kompetenssinsa ja siinä omat keskeiset tehtävänsä. Johtaminen ei ole positio hierarkiassa eikä palkkio aikaisemmin tehdystä hyvästä työstä. Johtamisessa on ihminen keskiössä. Ihminen, jonka halu tulla nähdyksi hyvänä työntekijänä, on suuri. Ihminen, joka varmasti ymmärtää, jos siihen saa mahdollisuuden. Johtamisen tärkein kompetenssi on ihmistuntemus, myös strategian jalkauttamisessa.

Strategia on tapa elää yrityksen brändiä. Strategian pitää elää minussa ja resonoida myös muihin. Ihmisten pitää uskoa johonkin, millä on merkitystä. Johdon pitää luoda ymmärrettäviä merkityksiä ja antaa ihmisille mahdollisuus innostua.

Yhden pitää palaa, että muut voivat syttyä!

Rohkeus ei ole sitä, että ei pelkää vaan sitä, että tekee vaikka pelkää. Pelottomuutta kuvaa helposti luulo, ettei olisi vaaroja ja uhkia. Peloton tekee vahingollisia asioita ilman rohkeuden vaatimaa ponnistelua. Rohkea taas tiedostaa, että tässä voi käydä huonosti tai tämän on hyvin rankkaa, mutta päättää silti tehdä tarvittavan. Se on positiivinen päätös, jossa on huomioitu myös pelko.

Onko turvallista pelätä?

Me rakennamme pelkojemme suojaksi erilaisia turvarakennelmia. Vakuutamme itsemme ja omaisuutemme, luomme laatujärjestelmiä yms. kontrolleja sekä omassa mielessämme epäilemme, varaudumme, tsekkaamme yms. Kun haemme tätä kaikkea sinällään hyvää turvaa, saatamme menettää luottamuksen omaan itseemme, ja samalla emme testaa rohkeuttamme. Koska rohkeus ilmenee yhdessä pelon kanssa, on silloin paikalla myös riski. Jotta oppisimme jotain uutta tai voittaisimme esim. urheilukilpailussa, meidän pitää ottaa riskejä. Ja vain silloin, epäonnistumisen pelon kautta, meidän on mahdollista tulla vahvemmiksi kohdataksemme taas uusia ja isompia riskejä.

Luottamus itseen, läheisiin ja ystäviin on merkittävä pelon kohtaamisessa. Onko sinun turvallista pelätä kotona ja töissä? Rohkenetko osoittaa pelkääväsi? Uskallatko nöyrästi ja julkisesti ilmoittaa voimavarojesi rajallisuuden? Peloton vaihtoehtosi on pysyä siinä tutussa boksissa, jossa olet aina ollut, kun taas pelollinen vaihtoehtosi on kohdata rohkeasti pelkosi. Luottamuksen vastakohta on kontrolli ja liialliseen kontrolliin ohjaa meidän arvottomuuden tunne.

Intuition tuoma viesti pelottaa

Kun kokoukset täyttyvät tilastoista, raporteista ja yksityiskohtaisista toimintasuunnitelmista, voi olla vaikeaa keskustella siitä, miltä tämä kaikki tuntuu. Vaikka maailmalta löytyy lukematon määrä menestystarinoita, jotka ovat lähteneet liikkeelle tunteenomaisesta innovaatiosta, emme silti uskalla puhua näistä hiljaisista kuiskauksista, joita aamupalaverin aikana sisältämme kuulemme. Pelko menettää kasvot on suurempi kuin se, että se toisikin yhteiseen käsittelyyn jotain tuntematonta uutta. Intuitiohan on sen tietämistä, mitä emme vielä tiedä.

Johtamiskulttuurissamme kaivataan lisää aitoa läsnäoloa, nöyrää rajallisuutemme ymmärtämistä ja avointa luottamusta, myös intuition voimaan. Kaikkivoimainen oikeassa oleminen on juuri sitä pelottomuutta, joka sulkee pois ne mahdollisuudet, mitä rohkeammat ihmiset hyödyntävät. Rohkeat ihmiset kohtaavat riskit hienoinen pelon tunne rinnassaan. Astuvat pois totutusta turvasta ja kohtaavat uudet vaarat, luottaen siihen, että kyllä me tästäkin selvitään. Johtaminen on rohkaisua pelon kohtaamiseen ja lopussa tulos kertoo, kuinka siinä onnistuttiin.

Pelon pelkäämisestä pelon elämiseen

Nöyryys on realismia niin itseään kuin elämää kohtaan. Tunnistamalla ja tunnustamalla pelon, kasvatat rohkeuttasi siinä mitä teet. Kohtaamalla pelottavia asioita, ihminen alkaa elää ihan uudella tavalla. Tyhjyyden tunne vähenee ja oma persoona vahvistuu. Tämä kaikki vaatii olemassa olevien turvarakennelmien romuttumista. Kuinka sinä luot pelon sallivaa ja luottamuksellista ilmapiiriä omissa sidosryhmissäsi?

Uskallan tehdä niin kuin hyvältä tuntuu vaikka minua arveluttaa tehdä vastoin opittua.

Vaihdan työni mieluisampaan vaikka en osaa sitä uutta työtä vielä ollenkaan.

En miellytä toisia heidän vuokseen vaikka sitä minulta odotetaankin.

Olen aito ja totta itselleni vaikka se aiheuttaisi ristiriitaa ystäväpiirissäni.

Tunnustan omat voimavarani vaikka pitäisi sanoa läheiselle ihmiselle ”ei”.

Uskallan ilmaista oman mielipiteeni vaikka huolestun toisten reaktioista.

Olen rohkeasti näkyvä vaikka pelkään toisten arvostelua.

Uskalla pelätä – rohkene luottaa – elä oikeasti!

Onnellisuus on olotila, mihin me kaikki tähtäämme. Onnelliseksi rakkaudessa, ihmissuhteissa, työssä, hyvinvoinnissa… kaikessa. Mistä tämä onnellisuus saa alkunsa? Onko sille olemassa jokin salainen kaava tai kätketty mysteeri? Ja milloin minä tiedän olevani onnellinen?

Ennen kaikkia määränpäitä, on olemassa sinne johtava polku. Sen polun alkua on vaikea määritellä, jos sellaista onkaan. Elämään ja polulle osuu erilaisia etappeja ja risteyksiä, joissa tehdään pieniä ja joskus isompiakin päätöksiä. Emme voi tietää vielä päätöstä tehdessämme, että johtaako se onnellisuuteen vai johonkin muuhun tunnetilaan. Mutta jollain perusteella, siinä risteyksessä seisoessamme, päätämme kuitenkin jatkaa eteenpäin uudella kurssilla. Mitä silloin päätöstä tehdessämme tapahtuu?

Oivallus – hetki, jolloin faktat, tunteet ja intuitio ovat yhtaikaa läsnä

Oletteko olleet joskus palaverissa, jossa syntyy jotain ainutlaatuista? Sellaista, joka ei vain ole aikaisempien faktojen märehtimistä uuteen muotoon. Sellaisessa palaverissa, jossa ei vain syytellä ja aliarvioida toisten tekemisiä. Sellaista konkretiaa, missä aavistukset ja vaistot muuttuvat oikeaksi tekemiseksi.

Kun todellinen oivallus syntyy, niin samalla ihmiset syntyvät uudestaan. He ovat henkisesti ja fyysisesti paikalla tuntemassa yhteisen innostuksen energiaa. He löytävät juuri siihen hetkeen ja tekemiseen oikeat ensiaskeleet. Ne tärkeimmät, jotka johtavat toiseen, kolmanteen ja lopulta siihen, kun asiat alkavat näyttää paremmilta. Ihmisten kasvoilta pystyy ilman excel-taulukoitakin näkemään, että nyt menee hyvin. Me kaikki yhdessä, tämän yhteisön parhaat tyypit, olemme onnistuneet. Olemme oivaltaneet sen meissä, itsessämme.

Onko aikaa oivaltaa?

Jos käytämme aikamme yksinomaan suorittamiseen, emme ehdi oivaltamaan. Oivallus ei synny yksin ja kesken juoksun. Se syntyy pysähtymällä tähän hetkeen ja tämän hetken tarpeisiin. Intuitio on staattinen voima, joka ei tartu liikkeessä. Karttaa ei ehdi katsoa, jos vauhti on liian kovaa. Ja silloin polun päästä ei löydy sitä, mitä toivotaan löytyvän… onnellisuutta.

Mitä on onnellisuus? Se on tila, jossa ollaan tyytyväisiä siihen, mitä on juuri nyt. Elämä ei ole koskaan valmis, mutta onnellisuus voi olla. Se vaatii vain hyväksymään sen, mikä on nyt. Näkemään sen mitä minulla on eikä keskittymään siihen, mitä ei ole. Kun fokus on nykyisyydessä, niin silloin voi ponnistaa seuraavan askeleen omalla polullaan. Huomenna on tilaisuus olla uudestaan onnellinen. Ei välttämättä enempää tai vähempää, mutta todennäköisesti eri tavalla kuin tänään. Kun olet onnellinen nyt, niin oivallat sen, mitä pitää tehdä seuraavaksi.

Kevät on monien urheilulajien menestysmittari. Vuosisuunnitelman päämäärät konkretisoituvat tuloksiksi. Tilikauden päätteeksi nähdään, että tehtiinkö oikeita asioita ja vieläpä oikeiden ihmisten tekemänä. Mutta mitä jos pudotuspelien kynnyksellä alkaa näyttää siltä, että tavoitteisiin ei päästäkään? Onko enää mitään tehtävissä?

Moni joukkue käyttää mahdollisuutta ottaa loppukaudeksi täsmäaseita. Joko täydentämään nykyisen joukkueen osaamista tai korvaamaan rivistä poistuneen pelaajan. Kun ei ole ollut aikaa ja rahaa kouluttaa osaajaa kauden alusta asti, niin oikealla täsmävalinnalla nostetaan joukkueen tuloksen tekokykyä. Nopeasti, kustannustehokkaasti ja hyvällä onnistumistodennäköisyydellä. Juuri näin toimii myös työelämän vuokrajohtaja.

Uutta Suomessa

Ruotsissa ja Keski-Euroopassa ylimmän johdon täsmäasetta, vuokrajohtajaa on käytetty jo toistakymmentä vuotta. Henkilöä, joka tulee määräaikaisesti ylimmän johdon palvelukseen tekemään erikseen määriteltyä kehityshanketta. Ei niinkään saneeraamaan vaan auttamaan liiketoiminnan seuraavan tason saavuttamisessa. Vuokrajohtaja ravistelee, sparraa, haastaa, ideoi, toteuttaa, uudistaa, suunnittelee, ohjaa jne… Hän voi olla myös tilapäinen lisäresurssi tai projektin johtaja. Kaikkia toimeksiantoja yhdistää se, että vuokrajohtaja kokemuksensa ja osaamisensa avulla lähtee toteuttamaan tavoitetta heti, käytännössä toisesta päivästä lähtien. Kun ei ole varaa odotella asioiden toteutumista, pitää ostaa tuloksia, ei työaikaa.

Mitä hyötyä vuokrajohtajasta

Oikein valitun vuokrajohtajan panos näkyy heti. Jos tarvitaan maalintekijää, hankitaan sellainen. Jos pelintekijää, silloin valitaan niillä kriteereillä. Pääasia, että näyttöjä on ja asenteeseen uskotaan. Kustannustehokkuus syntyy tuloksista, juuri niistä mitkä ovat toimeksiantajalle tärkeitä. Jos yritys ei saa läsnäolosta liikevaihtoa, niin kannattaa keskittyä siihen, mistä sitä saadaan, joko suoraan tai välillisesti. Kokemus ja näkemys ovat kompetensseja, mitä kouluissa ei opeteta. Ne ovat ominaisuuksia, joilla menestytään. Ne ovat myös kallisarvoisia taitoja, joita kannattaa vuokrata kohdennettuihin tarpeisiin. Nyt kasvatetaan yrityksen henkistä pääomaa ja nostetaan energiaa käsien tai jalkojen resursoinnin sijasta. Kustannustehokkuus vuokrajohtamisessa on tuloksen ja sopimussuhteen tasapainoa. Jos tulosta ei synnykään tai tarve yllättäen loppuu, niin sopimuskin voidaan lopettaa. Vuokrajohtaja on käytännössä konsultoinnin ja rekrytoinnin välimuoto.

Mikä estää?

Suomessa vuokrajohtajia käytetään vielä todella harvoin. Eikö tällaisesta mahdollisuudesta tiedetä vai eikö johtamiskulttuurimme ole valmis tähän. Useissa johtoryhmissä istuneena voin sanoa, että potentiaalia ylimmän johdon uudelle ajattelulle on olemassa. Myös hyvin ruotsalaista johtamiskulttuuria tuntevana, yhdistän sikäläiset yritysten menestystarinat hyvin tämän täsmäaseen käyttämiseen. Yksi este saattaa myös olla, että onko Suomessa vielä riittävästi tämän ammattikunnan edustajia, jotka hyppäävät mielellään firmasta toiseen ja tekevät hyvällä onnistumisprosentilla maaleja.

Itse edustan tätä ammattikuntaa roolissa, jossa rakennetaan organisaatiota sellaiseen toimintamalliin, että liiketoiminnan tavoitteet ovat toteutettavissa. Roolitan ja sparraan henkilöstöä yhdessä ja erikseen, jotta jokainen tietää oman tehtävänsä suhteessa strategiaan. Autan yhteishengen kehittämisessä ja otan kantaa epäkohtiin. Rekrytoin, neuvottelen ja uudistan. Rohkeasti ja reippaasti, niin pitkään kuin tarvitaan!

Meidän tunnereaktiomme saavat aikaan toimintaa, jotka johtavat erilaisiin lopputuloksiin. Eräs nobelisti on osoittanut, että tunnereaktiota edeltää sekä rationaalista ajattelua että intuitiota. Mutta tiesittekö, että rationaalisen osuus on vain 10% ja intuition peräti 90%. Rationaalista ajattelua voidaan kutsua johtopäätökseksi ja intuitiivista näkemykseksi.

Johtoryhmän kokouksissa tyypillisesti keskustellaan rationaalisella tasolla ja tunnepohjainen näkemyksellisyys saa vähintään tyhjiä katseita, ellei joku sitten satu purskauttamaan kahvinsa rinnuksilleen. Miksi? Kuitenkin moni menestystarina on ollut aluksi pitkälle kiinni tunteenomaisesta visiosta. Ja ostopäätöksiin vaikuttaa hyvin usein asiakkaan persoonasta lähtevä sen hetken tunnetila. Olisiko liiketoiminnassa tilaa ajatelluille tunteille?

Tunnemmeko tunteemme

Ihmisinä koemme monenlaisia tunteita… onnellisuutta, ahdistusta, levollisuutta, pelkoa jne. Mitä nämä tunteet konkreettisesti tarkoittavat ja mistä ne tulevat? Ovatko edelliset tunteet vasta ns. pintatunteita, jotka kätkevät alleen paljon merkityksellisempiä asioita, joita emme uskalla tai halua kohdata? Tai emme edes tiedä niiden olemassaolosta. Jos pintatunne on seuraus jostain muusta, niin silloin esim. ahdistusta ei voi korjata seurauksen perusteella vaan syyn, sen sisäisen ja merkityksellisen. Näiden syvempien tunteiden kuunteleminen ja esille tuominen on tärkeää. Mutta onko se sallittua esim. työyhteisössä tai edes kotona? Onko meillä riittävästi tai ollenkaan paikkoja, missä on turvallista pelätä ja kohdata todelliset tunteensa? Kun ympäristön ”vaatimuksesta” rationaaliseksi verhoiltu johtopäätös peittää alleen tunnepohjaisia pelkotiloja vaikkapa vuosikymmenten takaa, niin uskallammeko oikeasti luottaa sellaiseen päätökseen?

Tunteet ovat tarpeita ja tarpeet ovat tunteita

Ihminen on luonut mielettömästi teknologiaa koneiden muodossa, mutta itse hän ei sellainen ole. Olemme psykofyysisiä kokonaisuuksia, jossa tunteiden merkitys on aina läsnä. Kun tiedämme yksityiskohtaisesti laitteiden varaosat ja kytkentäkaaviot, niin samaa ei voi sanoa meistä itsestämme. Henkilökohtaiseen päätöksentekosysteemiimme kuuluu paljon asioita, joiden ymmärtäminen ei löydy koulukirjoista eikä manuaaleista. Ne kyllä löytyvät, mutta tavalla, mihin meillä ei yleensä ole aikaa. Läsnäoloon, tähän hetkeen ja itsensä kanssa myötäelämiseen. Jos emme kohtaa tiedostamattomia tunteitamme, niin teemme itseämme koskevat päätökset ulkoistetusti. Kun alamme havainnoimaan, mitä oikeasti tarvitsemme, niin alamme samalla yhdistämään tunteemme tarpeisiimme. Opimme silloin myös uskomaan ja luottamaan niihin intuitiivisiin viesteihin, jotka kumpuavat uskomattoman suuresta henkisestä pääomastamme. Kaikkein innovatiivisimmat keksivät niille kyllä tarvittaessa päivänvalon kestävät rationaaliset selitykset!

Erilaisten tunteiden nimikilpailu

Yleensä tunnistamme vain ne tunteet, jotka olemme oppineet nimeämään. Vanhemmat opettavat niitä meille jo lapsina. Oli pikkulapsella mikä tahansa tunne, niin hän on ”väsynyt”. Pahaa oloa ei saa näyttää, mutta kyllä se tunnistetaan. Turhan nauraminenkin on kiellettyä tai ainakin epäasiallista. Miksi tunteemme kategorioidaan ”pääväreihin” ja nekin vielä liikennemerkeistä tuttuihin kiellettyihin ja sallittuihin? Olen juuri oppinut työni kautta, että mustaa ja valkoistakin on lukemattomia nimettyjä eri sävyjä, joten voisimmeko keksiä kaikille tunteiden vivahteillekin omat nimet? Samalla tietoisuus erilaisista tunteista ja kyky eritellä niiden hienosyisiä vivahteita lisäisi kykyä selviytyä vastoinkäymisistä sekä auttaisi hallitsemaan stressiä. ”Normipäivä” olisikin jatkossa pitkä kokoelma erilaisia tunnetiloja kuvaavine nimineen. Tai ”paskaaks tässä” olisikin parin kolmen lauseen mittainen luettelo millaisia tajunnan räjäyttäviä ja lamaannuttavia hetkiä olin juuri kokenut. Opettelemalla nimeämään enemmän erilaisia tunteita, opimme myös tunnistamaan täysin uusia kokemusmaailmoja. Tämä auttaa hahmottamaan moniulotteista maailmaa sekä käsittelemään erilaisia ilmiöitä sekä itsessämme että ympäristössämme.

Kuka muistaa vielä niitä hetkiä, kun lapsena odotimme joulupukkia tai aikuisempana ensimmäisiä treffejä? Tai kun urheilukilpailujen loppuhuipentumassa oma suosikki voittaa… tai häviää? Tai kun myötäelämme lapsemme onnentunteita ja myös suruja. Menetämme läheisen ihmisen tai työpaikan. Onko näille tunteille ihan oikeita nimiä? Vai tyydymmekö vaan ilmaisemaan, että ”ihan ok” tai ”ei paljon mitään”?

Suomen kielessä on laskettu olevan tunnesanoja noin 500 kpl. Se on kansainvälistä keskitasoa. Näin kilpailuhenkisenä kansana emme voi tyytyä tähän. Mielestäni on aika tuplata se määrä. Kuka synnyttää ensimmäisenä uuden suomenkielisen tunnesanan? Ajatelkaa, mitä tunnette!

Kulttuurissamme on hyvän päivän tervehdyksiä, joiden syvällinen tarkoitus jää helposti huomaamatta. Esimerkiksi tämän artikkelin otsikon viestin voi tulkita niin, että jos ei ole valittamista, ei kuulu mitään!? Ehkä muitakin tulkintoja löytyy.

Viime aikojen isompia otsikoita lukiessa tuntuu, että miksi vain negatiivinen uutinen saa julkisuutta? Onko se ainoa klikkauksen tai lehden ostopäätöksen peruste? Se, että menee huonosti tai tekee jotain väärin? Mistä kumpuaa tällainen pahan ajattelun ja valittamisen kulttuuri?

Insinöörikulttuuri kannustaa epäkohtien tunnistamiseen

Ihmisen kehitys luomakunnan kruunuksi on perustunut pitkälti työtä helpottavien asioiden keksimiseen ja sittemmin prosessien automatisointiin. Jotta kehitys jatkuisi, niin edellisten keksintöjen toimintaa hidastavat epäkohdat on tunnistettava. Tämä on tyypillistä ja odotettua insinöörimäistä kehitystyötä. Palaverit ja prosessikaaviot ovat pullollaan inhimillisiä virheitä, katkoksia, epäjatkuvuuksia yms. hidasteita. Kun näistä keskustellaan, on sävy mitä ilmeisimmin mollivoittoinen. ”Epäkohdat on korjattava ja virheitä ei saa tehdä!”

Entä onnistumisten huomioiminen, kun edelliset virheet on hienosti korjattu ja tehty työt paremmin? Kun uusi palvelukonsepti tuo lisää kannattavaa kassavirtaa ja tunnusluvut paukkuvat ylärajoilla. Muistetaanko ja halutaanko kiittää tehdystä työstä, kannustaa uusiin onnistumisiin ja iloita, että meni hyvin? Harmillisen usein näin ei käy. Etsitään vain uusi epäkohta ja aloitetaan uudelleen itsemme ruoskiminen sen suhteen. Mitä jos jalkapallojoukkue maalin tehdessään ei juhlisi vaan toteaisi, että pitääpä miettiä seuraavat harjoitukset paremmiksi sekä treenata enemmän ja totisemmin.

Perfektionistisesta pessimismistä realistiseen reiluuteen

Liiketoiminnallisen menestymisen ehdottomiin edellytyksiin kuuluu asettaa strategiset tavoitteet ja tavoitella niiden mukaisia tuloksia. Tätä toteutetaan yrityksissä enemmän tai vähemmän systemaattisesti. Mikäli johtamiskulttuurissa on perfektionismia ilman kehittämisen systematiikka ja isoja puutteita vuorovaikutteisessa esimiestyössä, törmäämme taatusti tilanteeseen, jossa valittaminen on liki ainoa johtamisen muoto.

Perfektionistinen henkilö haluaa toteuttaa jokaisen tehtävän täydellisesti, ja hän asettaa kovia vaatimuksia sekä itselleen että muille. Hän haluaa kaiken olevan yksityiskohtaisesti hänen ajatustensa mukainen, muttei välttämättä muista kertoa sitä muille. Henkilöstön kuitenkin tarvitsee tietää mitä juuri minulta henkilökohtaisesti odotetaan, kuinka paljon ja missä ajassa?

Nyky-yhteiskunnassa on korkea halu suoriutua ja olla parempi kuin muut. Yhteiskunnan säännöt, normit, suuntaukset ja elämänkatsomus johtavat meitä tähän suuntaan. Epäonnistuminen on häpeällistä, ja ihmisiä kannustetaan aina tekemään parhaansa, olemaan parempia, suorittamaan enemmän. Yhteiskunta antaa meille sen ajatuksen, että tällainen menestys on avain onneen.

Mitä kuuluu – välittämistä

Ihmiset eivät kuitenkaan onnistu täydellisesti. Ihmiset eivät ole virheettömiä ja väsymättömiä koneita. Meidän tulee hyväksyä puutteemme ja vikamme, sillä emme pääse niistä eroon, ainakaan kokonaan. Viat tekevät meistä juuri sen ainutlaatuisen, rakastettavan ja kyvykkään ihmisen, joka kokee ja tuntee elämän ylä- ja alamäet. Kun realistisesti ymmärrämme nämä rajamme ja iloitsemme onnistumisista, työpaikkojen johtamiskulttuuri muuttuu välittäväksi. Winston Churchill on sanonut: ”Menestys on kyky liikkua yhdestä epäonnistumisesta toiseen ilman että menettää intoaan.”

Kun ihminen tietää olevansa arvokas ilman jatkuvaa täydellisyyden tavoittelua, hänen suorituksensa vapautuu ja pakkosuorittamisen stressi vähenee. Ihminen alkaa nauttia tekemisestään, kun syytökset ja halveksunta ympärillä vähenevät. Tämä johtaa hyvän ja ihmisestä välittävän työnohjauksen piirissä uudenlaiseen kunnianhimoon ja tulosten tavoitteluun. Avainasemassa on välittäminen – hyvässä ja pahassa.

Maailman menestyneimpien urheilujoukkueiden valmentajat rakentavat toimintansa vahvuuksien kehittämiseen ja onnistumisten kannustamiseen. Palaute näissä on tulosten suhteen suoraa ja reilua. Ihmiselle annetaan lupa onnistua niissä raameissa, joissa sitä on odotettukin. Tuloksia samalla myös rakentavalla tavalla vaaditaan. Ylionnistumisen tapahtuessa on myös aika yli-ilolle… sille joka spontaanisti ryntää ulos aidosti onnellisen ihmisen kehosta mitä ihmeellisimmillä tavoilla!