Miksei ihmistä katsasteta?

8.11.2017

Autoillemme on jokavuotinen katsastusrumba. Siitä tarkistetaan niin nivelet ja pakokaasu kuin lamput ja pintaruhjeet. Työpaikoilla on monille eri laitteille pakolliset vuositarkastukset. Talot, veneet, työkalut yms. pitää olla asianmukaisessa kunnossa. Kuinka on ihmisen laita? Miksei ihmisen vuosihuolto ole sakkorangaistuksen uhalla nostettu tärkeäksi ja pakolliseksi asiaksi? Olisiko kehon ja mielen säännönmukainen tarkastelu keino vähentää sairastumisen kustannuksia? Panostamalla inhimilliseen ennakkohuoltoon, säästyisimme monilta vakavilta kolareilta ja loppuun palamisilta.

Ajaako elämä ihmisellä vai ihminen elämällä?

Jos ajattelisimme, että ihminen on elämän kulkuneuvo, niin meistä pidettäisi hyvää huolta. Eihän tärkeää menopeliä voi jättää huoltamatta. Tarkistamatta kuntoa ja miettimättä seuraavaa lisätarviketta viihtyvyyden parantamiseksi. Koko ajohistoria olisi tiedossa kilometrin tarkkuudella. Todellisuus on kuitenkin toisin, ainakin jos omaa kokemustani peilaan. Olen koko työelämäni ollut työterveyshuollon piirissä. Nyt yrittäjänä menin kunnalliselle puolelle terveystarkastukseen ja minusta ei ollut saatavilla mitään tietoa?? Ihan kuin minua ei olisi ollut olemassakaan aiemmin. Tässä asiassa kuulemma järjestelmät eivät keskustele keskenään. Ihmisen kohdalla elinkaariajattelu ainakin tiedonkeruun tasolla on näemmä melko vajavaista. Terveyskeskuksen hississä ja vessassa oli kuitenkin merkinnät niiden huoltotoimenpiteiden ajankohdista.

Onko ihminen ottanut elämän kulkuneuvokseen? Koneiden ja laitteiden lisäksi myös elämä auditoidaan. Ollakseen yhteiskuntakelpoinen pitää olla tietty tutkinto tietystä koulusta, ammatti mieluiten top50 yrityksessä, asunto tietyllä alueella, oikea määrä lomamatkoja oikeissa paikoissa jne. Tämä kaikki ”katsastetaan” somepäivityksissä, jotta elämä on standardien mukainen. Se on nykyajan elämän sisäinen tarkastus ja laatuauditointi. Sitten voi taas olettaa kelpaavansa muillekin elämällä ajelijoille.

Personal trainerin rinnalle personal brainer

Ihmisten mielissä fysioterapia on jo saavuttanut yleisen hyväksyttävyyden arvon. Enää se ei ole vain rikkinäisten ja raihnaisten terapiaa vaan on jopa muotia pitää itseään fyysisesti kunnossa. Kuinka onkaan psykoterapian laita. Pidetäänkö sisäisen käyttöjärjestelmämme päivitystä ja huoltoa terveytenä vai sairautena? Kuinka monessa yrityksessä tuetaan henkisen hyvinvoinnin ylläpitoa? Tiedän, että tällaisiakin on, mutta niiden yritysten lista ei liene pitkä.

Ihmisen katsastuksen kriteeristö olisi varmasti jo jokaisen saatavilla. Kehon ja mielen säännöllinen läpikäynti ammattilaisen kanssa toisi taatusti kansantaloudellista hyötyä. Jokaisen yksilön hyvinvointi parantaa yhteiskunnan hyvinvointia. Vastuu tässä on yksilöllä, mutta ohjaavaa vipuvoimaa yhteiskunnalla. Silloin kun fysioterapia keskittyy keholliseen kunnossapitoon, psykoterapia löytää tasapainottavia toimenpiteitä henkisen ja inhimillisen hyvinvoinnin puolelta. Voisivatko nämä kaikki olla ihmisen ennakkohuolto-oppaan keskeisiä kriteereitä, joita ”katsastuksessa” käydään läpi? Rohkeimmat tätä jo tekevät, ja ovat samalla suunnannäyttäjiä muillekin.

Olen rohkea, siis pelkään

20.8.2017

Rohkeus ei ole sitä, että ei pelkää vaan sitä, että tekee vaikka pelkää. Pelottomuutta kuvaa helposti luulo, ettei olisi vaaroja ja uhkia. Peloton tekee vahingollisia asioita ilman rohkeuden vaatimaa ponnistelua. Rohkea taas tiedostaa, että tässä voi käydä huonosti tai tämän on hyvin rankkaa, mutta päättää silti tehdä tarvittavan. Se on positiivinen päätös, jossa on huomioitu myös pelko. 

Onko turvallista pelätä? 

Me rakennamme pelkojemme suojaksi erilaisia turvarakennelmia. Vakuutamme itsemme ja omaisuutemme, luomme laatujärjestelmiä yms. kontrolleja sekä omassa mielessämme epäilemme, varaudumme, tsekkaamme yms. Kun haemme tätä kaikkea sinällään hyvää turvaa, saatamme menettää luottamuksen omaan itseemme, ja samalla emme testaa rohkeuttamme. Koska rohkeus ilmenee yhdessä pelon kanssa, on silloin paikalla myös riski. Jotta oppisimme jotain uutta tai voittaisimme esim. urheilukilpailussa, meidän pitää ottaa riskejä. Ja vain silloin, epäonnistumisen pelon kautta, meidän on mahdollista tulla vahvemmiksi kohdataksemme taas uusia ja isompia riskejä. 

Luottamus itseen, läheisiin ja ystäviin on merkittävä pelon kohtaamisessa. Onko sinun turvallista pelätä kotona ja töissä? Rohkenetko osoittaa pelkääväsi? Uskallatko nöyrästi ja julkisesti ilmoittaa voimavarojesi rajallisuuden? Peloton vaihtoehtosi on pysyä siinä tutussa boksissa, jossa olet aina ollut, kun taas pelollinen vaihtoehtosi on kohdata rohkeasti pelkosi. Luottamuksen vastakohta on kontrolli ja liialliseen kontrolliin ohjaa meidän arvottomuuden tunne.  

Intuition tuoma viesti pelottaa 

Kun kokoukset täyttyvät tilastoista, raporteista ja yksityiskohtaisista toimintasuunnitelmista, voi olla vaikeaa keskustella siitä, miltä tämä kaikki tuntuu. Vaikka maailmalta löytyy lukematon määrä menestystarinoita, jotka ovat lähteneet liikkeelle tunteenomaisesta innovaatiosta, emme silti uskalla puhua näistä hiljaisista kuiskauksista, joita aamupalaverin aikana sisältämme kuulemme. Pelko menettää kasvot on suurempi kuin se, että se toisikin yhteiseen käsittelyyn jotain tuntematonta uutta. Intuitiohan on sen tietämistä, mitä emme vielä tiedä.  

Johtamiskulttuurissamme kaivataan lisää aitoa läsnäoloa, nöyrää rajallisuutemme ymmärtämistä ja avointa luottamusta, myös intuition voimaan. Kaikkivoimainen oikeassa oleminen on juuri sitä pelottomuutta, joka sulkee pois ne mahdollisuudet, mitä rohkeammat ihmiset hyödyntävät. Rohkeat ihmiset kohtaavat riskit hienoinen pelon tunne rinnassaan. Astuvat pois totutusta turvasta ja kohtaavat uudet vaarat, luottaen siihen, että kyllä me tästäkin selvitään. Johtaminen on rohkaisua pelon kohtaamiseen ja lopussa tulos kertoo, kuinka siinä onnistuttiin. 

Pelon pelkäämisestä pelon elämiseen 

Nöyryys on realismia niin itseään kuin elämää kohtaan. Tunnistamalla ja tunnustamalla pelon, kasvatat rohkeuttasi siinä mitä teet. Kohtaamalla pelottavia asioita, ihminen alkaa elää ihan uudella tavalla. Tyhjyyden tunne vähenee ja oma persoona vahvistuu. Tämä kaikki vaatii olemassa olevien turvarakennelmien romuttumista. Kuinka sinä luot pelon sallivaa ja luottamuksellista ilmapiiriä omissa sidosryhmissäsi? 

Uskallan tehdä niin kuin hyvältä tuntuu vaikka minua arveluttaa tehdä vastoin opittua.

Vaihdan työni mieluisampaan vaikka en osaa sitä uutta työtä vielä ollenkaan.

En miellytä toisia heidän vuokseen vaikka sitä minulta odotetaankin.

Olen aito ja totta itselleni vaikka se aiheuttaisi ristiriitaa ystäväpiirissäni.

Tunnustan omat voimavarani vaikka pitäisi sanoa läheiselle ihmiselle ”ei”.

Uskallan ilmaista oman mielipiteeni vaikka huolestun toisten reaktioista.

Olen rohkeasti näkyvä vaikka pelkään toisten arvostelua.

Uskalla pelätä – rohkene luottaa – elä oikeasti

Oivalluksesta onnelliseksi

6.6.2017

Onnellisuus on olotila, mihin me kaikki tähtäämme. Onnelliseksi rakkaudessa, ihmissuhteissa, työssä, hyvinvoinnissa… kaikessa. Mistä tämä onnellisuus saa alkunsa? Onko sille olemassa jokin salainen kaava tai kätketty mysteeri? Ja milloin minä tiedän olevani onnellinen?  

Ennen kaikkia määränpäitä, on olemassa sinne johtava polku. Sen polun alkua on vaikea määritellä, jos sellaista onkaan. Elämään ja polulle osuu erilaisia etappeja ja risteyksiä, joissa tehdään pieniä ja joskus isompiakin päätöksiä. Emme voi tietää vielä päätöstä tehdessämme, että johtaako se onnellisuuteen vai johonkin muuhun tunnetilaan. Mutta jollain perusteella, siinä risteyksessä seisoessamme, päätämme kuitenkin jatkaa eteenpäin uudella kurssilla. Mitä silloin päätöstä tehdessämme tapahtuu? 

Oivallus – hetki, jolloin faktat, tunteet ja intuitio ovat yhtaikaa läsnä 

Oletteko olleet joskus palaverissa, jossa syntyy jotain ainutlaatuista? Sellaista, joka ei vain ole aikaisempien faktojen märehtimistä uuteen muotoon. Sellaisessa palaverissa, jossa ei vain syytellä ja aliarvioida toisten tekemisiä. Sellaista konkretiaa, missä aavistukset ja vaistot muuttuvat oikeaksi tekemiseksi.  

Kun todellinen oivallus syntyy, niin samalla ihmiset syntyvät uudestaan. He ovat henkisesti ja fyysisesti paikalla tuntemassa yhteisen innostuksen energiaa. He löytävät juuri siihen hetkeen ja tekemiseen oikeat ensiaskeleet. Ne tärkeimmät, jotka johtavat toiseen, kolmanteen ja lopulta siihen, kun asiat alkavat näyttää paremmilta. Ihmisten kasvoilta pystyy ilman excel-taulukoitakin näkemään, että nyt menee hyvin. Me kaikki yhdessä, tämän yhteisön parhaat tyypit, olemme onnistuneet. Olemme oivaltaneet sen meissä, itsessämme.  

Onko aikaa oivaltaa? 

Jos käytämme aikamme yksinomaan suorittamiseen, emme ehdi oivaltamaan. Oivallus ei synny yksin ja kesken juoksun. Se syntyy pysähtymällä tähän hetkeen ja tämän hetken tarpeisiin. Intuitio on staattinen voima, joka ei tartu liikkeessä. Karttaa ei ehdi katsoa, jos vauhti on liian kovaa. Ja silloin polun päästä ei löydy sitä, mitä toivotaan löytyvän… onnellisuutta.  

Mitä on onnellisuus? Se on tila, jossa ollaan tyytyväisiä siihen, mitä on juuri nyt. Elämä ei ole koskaan valmis, mutta onnellisuus voi olla. Se vaatii vain hyväksymään sen, mikä on nyt. Näkemään sen mitä minulla on eikä keskittymään siihen, mitä ei ole. Kun fokus on nykyisyydessä, niin silloin voi ponnistaa seuraavan askeleen omalla polullaan. Huomenna on tilaisuus olla uudestaan onnellinen. Ei välttämättä enempää tai vähempää, mutta todennäköisesti eri tavalla kuin tänään. Kun olet onnellinen nyt, niin oivallat sen, mitä pitää tehdä seuraavaksi.

Vuokrajohtaja on playoffien täsmäase

18.4.2017

Kevät on monien urheilulajien menestysmittari. Vuosisuunnitelman päämäärät konkretisoituvat tuloksiksi. Tilikauden päätteeksi nähdään, että tehtiinkö oikeita asioita ja vieläpä oikeiden ihmisten tekemänä. Mutta mitä jos pudotuspelien kynnyksellä alkaa näyttää siltä, että tavoitteisiin ei päästäkään? Onko enää mitään tehtävissä?  

Moni joukkue käyttää mahdollisuutta ottaa loppukaudeksi täsmäaseita. Joko täydentämään nykyisen joukkueen osaamista tai korvaamaan rivistä poistuneen pelaajan. Kun ei ole ollut aikaa ja rahaa kouluttaa osaajaa kauden alusta asti, niin oikealla täsmävalinnalla nostetaan joukkueen tuloksen tekokykyä. Nopeasti, kustannustehokkaasti ja hyvällä onnistumistodennäköisyydellä. Juuri näin toimii myös työelämän vuokrajohtaja. 

Uutta Suomessa 

Ruotsissa ja Keski-Euroopassa ylimmän johdon täsmäasetta, vuokrajohtajaa on käytetty jo toistakymmentä vuotta. Henkilöä, joka tulee määräaikaisesti ylimmän johdon palvelukseen tekemään erikseen määriteltyä kehityshanketta. Ei niinkään saneeraamaan vaan auttamaan liiketoiminnan seuraavan tason saavuttamisessa. Vuokrajohtaja ravistelee, sparraa, haastaa, ideoi, toteuttaa, uudistaa, suunnittelee, ohjaa jne… Hän voi olla myös tilapäinen lisäresurssi tai vaikkapa projektin johtaja. Kaikkia toimeksiantoja yhdistää se, että vuokrajohtaja kokemuksensa ja osaamisensa avulla lähtee toteuttamaan tavoitetta heti, käytännössä toisesta päivästä lähtien. Kun ei ole varaa odotella asioiden toteutumista, pitää ostaa tuloksia, ei työaikaa. 

Mitä hyötyä vuokrajohtajasta 

Oikein valitun vuokrajohtajan panos näkyy heti. Jos tarvitaan maalintekijää, hankitaan sellainen. Jos pelintekijää, silloin valitaan niillä kriteereillä. Pääasia, että näyttöjä on ja asenteeseen uskotaan. Kustannustehokkuus syntyy tuloksista, juuri niistä mitkä ovat toimeksiantajalle tärkeitä. Jos yritys ei saa läsnäolosta liikevaihtoa, niin kannattaa keskittyä siihen, mistä sitä saadaan, joko suoraan tai välillisesti. Kokemus ja näkemys ovat kompetensseja, mitä kouluissa ei opeteta. Ne ovat ominaisuuksia, joilla menestytään. Ne ovat myös kallisarvoisia taitoja, joita kannattaa vuokrata kohdennettuihin tarpeisiin. Nyt kasvatetaan yrityksen henkistä pääomaa ja nostetaan tahtoenergiaa käsien tai jalkojen resursoinnin sijasta. Kustannustehokkuus vuokrajohtamisessa on tuloksen ja sopimussuhteen tasapainoa. Jos tulosta ei synnykään tai tarve yllättäen loppuu, niin sopimuskin voidaan lopettaa. Vuokrajohtaja on käytännössä konsultoinnin ja rekrytoinnin välimuoto. 

Mikä estää? 

Suomessa vuokrajohtajia käytetään vielä todella harvoin. Eikö tällaisesta mahdollisuudesta tiedetä vai eikö johtamiskulttuurimme ole valmis tähän. Useissa johtoryhmissä istuneena voin sanoa, että potentiaalia ylimmän johdon uudelle ajattelulle on olemassa. Myös hyvin ruotsalaista johtamiskulttuuria tuntevana, yhdistän sikäläiset yritysten menestystarinat hyvin tämän täsmäaseen käyttämiseen. Yksi este saattaa myös olla, että onko Suomessa vielä riittävästi tämän ammattikunnan edustajia, jotka hyppäävät mielellään firmasta toiseen ja tekevät hyvällä onnistumisprosentilla maaleja.  

Itse edustan tätä ammattikuntaa roolissa, jossa rakennetaan organisaatiota sellaiseen toimintamalliin, että liiketoiminnan tavoitteet ovat toteutettavissa. Roolitan ja sparraan henkilöstöä yhdessä ja erikseen, jotta jokainen tietää oman tehtävänsä suhteessa strategiaan. Autan yhteishengen kehittämisessä ja otan kantaa epäkohtiin. Rekrytoin, neuvottelen ja uudistan. Rohkeasti ja reippaasti, niin pitkään kuin tarvitaan!

Voiko tunteita ajatella?

6.3.2017

Meidän tunnereaktiomme saavat aikaan toimintaa, jotka johtavat erilaisiin lopputuloksiin. Eräs nobelisti on osoittanut, että tunnereaktiota edeltää sekä rationaalista ajattelua että intuitiota. Mutta tiesittekö, että rationaalisen osuus on vain 10% ja intuition peräti 90%. Rationaalista ajattelua voidaan kutsua johtopäätökseksi ja intuitiivista näkemykseksi.

Johtoryhmän kokouksissa tyypillisesti keskustellaan rationaalisella tasolla ja tunnepohjainen näkemyksellisyys saa vähintään tyhjiä katseita, ellei joku sitten satu purskauttamaan kahvinsa rinnuksilleen. Miksi? Kuitenkin moni menestystarina on ollut aluksi pitkälle kiinni tunteenomaisesta visiosta. Ja ostopäätöksiin vaikuttaa hyvin usein asiakkaan persoonasta lähtevä sen hetken tunnetila. Olisiko liiketoiminnassa tilaa ajatelluille tunteille?

Tunnemmeko tunteemme

 Ihmisinä koemme monenlaisia tunteita… onnellisuutta, ahdistusta, levollisuutta, pelkoa jne. Mitä nämä tunteet konkreettisesti tarkoittavat ja mistä ne tulevat? Ovatko edelliset tunteet vasta ns. pintatunteita, jotka kätkevät alleen paljon merkityksellisempiä asioita, joita emme uskalla tai halua kohdata? Tai emme edes tiedä niiden olemassaolosta. Jos pintatunne on seuraus jostain muusta, niin silloin esim. ahdistusta ei voi korjata seurauksen perusteella vaan syyn, sen sisäisen ja merkityksellisen. Näiden syvempien tunteiden kuunteleminen ja esille tuominen on tärkeää. Mutta onko se sallittua esim. työyhteisössä tai edes kotona? Onko meillä riittävästi tai ollenkaan paikkoja, missä on turvallista pelätä ja kohdata todelliset tunteensa? Kun ympäristön ”vaatimuksesta” rationaaliseksi verhoiltu johtopäätös peittää alleen tunnepohjaisia pelkotiloja vaikkapa vuosikymmenten takaa, niin uskallammeko oikeasti luottaa sellaiseen päätökseen?

Tunteet ovat tarpeita ja tarpeet ovat tunteita

 Ihminen on luonut mielettömästi teknologiaa koneiden muodossa, mutta itse hän ei sellainen ole. Olemme psykofyysisiä kokonaisuuksia, jossa tunteiden merkitys on aina läsnä. Kun tiedämme yksityiskohtaisesti laitteiden varaosat ja kytkentäkaaviot, niin samaa ei voi sanoa meistä itsestämme. Henkilökohtaiseen päätöksentekosysteemiimme kuuluu paljon asioita, joiden ymmärtäminen ei löydy koulukirjoista eikä manuaaleista. Ne kyllä löytyvät, mutta tavalla, mihin meillä ei yleensä ole aikaa. Läsnäoloon, tähän hetkeen ja itsensä kanssa myötäelämiseen. Jos emme kohtaa tiedostamattomia tunteitamme, niin teemme itseämme koskevat päätökset ulkoistetusti. Kun alamme havainnoimaan, mitä oikeasti tarvitsemme, niin alamme samalla yhdistämään tunteemme tarpeisiimme. Opimme silloin myös uskomaan ja luottamaan niihin intuitiivisiin viesteihin, jotka kumpuavat uskomattoman suuresta henkisestä pääomastamme. Kaikkein innovatiivisimmat keksivät niille kyllä tarvittaessa päivänvalon kestävät rationaaliset selitykset!

Erilaisten tunteiden nimikilpailu

Yleensä tunnistamme vain ne tunteet, jotka olemme oppineet nimeämään. Vanhemmat opettavat niitä meille jo lapsina. Oli pikkulapsella mikä tahansa tunne, niin hän on ”väsynyt”. Pahaa oloa ei saa näyttää, mutta kyllä se tunnistetaan. Turhan nauraminenkin on kiellettyä tai ainakin epäasiallista. Miksi tunteemme kategorioidaan ”pääväreihin” ja nekin vielä liikennemerkeistä tuttuihin kiellettyihin ja sallittuihin? Olen juuri oppinut työni kautta, että mustaa ja valkoistakin on lukemattomia nimettyjä eri sävyjä, joten voisimmeko keksiä kaikille tunteiden vivahteillekin omat nimet? Samalla tietoisuus erilaisista tunteista ja kyky eritellä niiden hienosyisiä vivahteita lisäisi kykyä selviytyä vastoinkäymisistä sekä auttaisi hallitsemaan stressiä. ”Normipäivä” olisikin jatkossa pitkä kokoelma erilaisia tunnetiloja kuvaavine nimineen. Tai ”paskaaks tässä” olisikin parin kolmen lauseen mittainen luettelo millaisia tajunnan räjäyttäviä ja lamaannuttavia hetkiä olin juuri kokenut. Opettelemalla nimeämään enemmän erilaisia tunteita, opimme myös tunnistamaan täysin uusia kokemusmaailmoja. Tämä auttaa hahmottamaan moniulotteista maailmaa sekä käsittelemään erilaisia ilmiöitä sekä itsessämme että ympäristössämme.

 Kuka muistaa vielä niitä hetkiä, kun lapsena odotimme joulupukkia tai aikuisempana ensimmäisiä treffejä? Tai kun urheilukilpailujen loppuhuipentumassa oma suosikki voittaa… tai häviää? Tai kun myötäelämme lapsemme onnentunteita ja myös suruja. Menetämme läheisen ihmisen tai työpaikan. Onko näille tunteille ihan oikeita nimiä? Vai tyydymmekö vaan ilmaisemaan, että ”ihan ok” tai ”ei paljon mitään”?

 Suomen kielessä on laskettu olevan tunnesanoja noin 500 kpl. Se on kansainvälistä keskitasoa. Näin kilpailuhenkisenä kansana emme voi tyytyä tähän. Mielestäni on aika tuplata se määrä. Kuka synnyttää ensimmäisenä uuden suomenkielisen tunnesanan? Ajatelkaa, mitä tunnette!

Mitä kuuluu – ei valittamista

16.1.2017

Kulttuurissamme on hyvän päivän tervehdyksiä, joiden syvällinen tarkoitus jää helposti huomaamatta. Esimerkiksi tämän artikkelin otsikon viestin voi tulkita niin, että jos ei ole valittamista, ei kuulu mitään!? Ehkä muitakin tulkintoja löytyy. 

Viime aikojen isompia otsikoita lukiessa tuntuu, että miksi vain negatiivinen uutinen saa julkisuutta? Onko se ainoa klikkauksen tai lehden ostopäätöksen peruste? Se, että menee huonosti tai tekee jotain väärin? Mistä kumpuaa tällainen pahan ajattelun ja valittamisen kulttuuri? 

Insinöörikulttuuri kannustaa epäkohtien tunnistamiseen 

Ihmisen kehitys luomakunnan kruunuksi on perustunut pitkälti työtä helpottavien asioiden keksimiseen ja sittemmin prosessien automatisointiin. Jotta kehitys jatkuisi, niin edellisten keksintöjen toimintaa hidastavat epäkohdat on tunnistettava. Tämä on tyypillistä ja odotettua insinöörimäistä kehitystyötä. Palaverit ja prosessikaaviot ovat pullollaan inhimillisiä virheitä, katkoksia, epäjatkuvuuksia yms. hidasteita. Kun näistä keskustellaan, on sävy mitä ilmeisimmin mollivoittoinen. ”Epäkohdat on korjattava ja virheitä ei saa tehdä!” 

Entä onnistumisten huomioiminen, kun edelliset virheet on hienosti korjattu ja tehty työt paremmin? Kun uusi palvelukonsepti tuo lisää kannattavaa kassavirtaa ja tunnusluvut paukkuvat ylärajoilla. Muistetaanko ja halutaanko kiittää tehdystä työstä, kannustaa uusiin onnistumisiin ja iloita, että meni hyvin? Harmillisen usein näin ei käy. Etsitään vain uusi epäkohta ja aloitetaan uudelleen itsemme ruoskiminen sen suhteen. Mitä jos jalkapallojoukkue maalin tehdessään ei juhlisi vaan toteaisi, että pitääpä miettiä seuraavat harjoitukset paremmiksi sekä treenata enemmän ja totisemmin. 

Perfektionistisesta pessimismistä realistiseen reiluuteen 

Liiketoiminnallisen menestymisen ehdottomiin edellytyksiin kuuluu asettaa strategiset tavoitteet ja tavoitella niiden mukaisia tuloksia. Tätä toteutetaan yrityksissä enemmän tai vähemmän systemaattisesti. Mikäli johtamiskulttuurissa on perfektionismia ilman kehittämisen systematiikka ja isoja puutteita vuorovaikutteisessa esimiestyössä, törmäämme taatusti tilanteeseen, jossa valittaminen on liki ainoa johtamisen muoto. 

Perfektionistinen henkilö haluaa toteuttaa jokaisen tehtävän täydellisesti, ja hän asettaa kovia vaatimuksia sekä itselleen että muille. Hän haluaa kaiken olevan yksityiskohtaisesti hänen ajatustensa mukainen, muttei välttämättä muista kertoa sitä muille. Henkilöstön kuitenkin tarvitsee tietää mitä juuri minulta henkilökohtaisesti odotetaan, kuinka paljon ja missä ajassa? 

Nyky-yhteiskunnassa on korkea halu suoriutua ja olla parempi kuin muut. Yhteiskunnan säännöt, normit, suuntaukset ja elämänkatsomus johtavat meitä tähän suuntaan. Epäonnistuminen on häpeällistä, ja ihmisiä kannustetaan aina tekemään parhaansa, olemaan parempia, suorittamaan enemmän. Yhteiskunta antaa meille sen ajatuksen, että tällainen menestys on avain onneen. 

Mitä kuuluu – välittämistä 

Ihmiset eivät kuitenkaan onnistu täydellisesti. Ihmiset eivät ole virheettömiä ja väsymättömiä koneita. Meidän tulee hyväksyä puutteemme ja vikamme, sillä emme pääse niistä eroon, ainakaan kokonaan. Viat tekevät meistä juuri sen ainutlaatuisen, rakastettavan ja kyvykkään ihmisen, joka kokee ja tuntee elämän ylä- ja alamäet. Kun realistisesti ymmärrämme nämä rajamme ja iloitsemme onnistumisista, työpaikkojen johtamiskulttuuri muuttuu välittäväksi. Winston Churchill on sanonut: ”Menestys on kyky liikkua yhdestä epäonnistumisesta toiseen ilman että menettää intoaan.”  

Kun ihminen tietää olevansa arvokas ilman jatkuvaa täydellisyyden tavoittelua, hänen suorituksensa vapautuu ja pakkosuorittamisen stressi vähenee. Ihminen alkaa nauttia tekemisestään, kun syytökset ja halveksunta ympärillä vähenevät. Tämä johtaa hyvän ja ihmisestä välittävän työnohjauksen piirissä uudenlaiseen kunnianhimoon ja tulosten tavoitteluun. Avainasemassa on välittäminen – hyvässä ja pahassa. 

Maailman menestyneimpien urheilujoukkueiden valmentajat rakentavat toimintansa vahvuuksien kehittämiseen ja onnistumisten kannustamiseen. Palaute näissä on tulosten suhteen suoraa ja reilua. Ihmiselle annetaan lupa onnistua niissä raameissa, joissa sitä on odotettukin. Tuloksia samalla myös rakentavalla tavalla vaaditaan. Ylionnistumisen tapahtuessa on myös aika yli-ilolle… sille joka spontaanisti ryntää ulos aidosti onnellisen ihmisen kehosta mitä ihmeellisimmillä tavoilla!

Silmiin katsomisen syndrooma

4.12.2016

Olen seurannut tietoisesti reilun kuukauden ajan vastaan tulevien ihmisten tapaa katsoa toisia ihmisiä silmiin… tai olla katsomatta. Ilman tarkempia prosenttilukujakin voi sanoa, että vain hyvin harvat katsovat toista henkilöä silmiin. Kuljemme katse suunnattuna maahan tai sitten hätäisesti vilkaistaan ohikulkijaa. Mitä enemmän asiaa seurasin, sitä enemmän se alkoi minua askarruttamaan.

Olemmeko ujoja, epäkohteliaita, välinpitämättömiä vai pelkäämmekö tuntemattoman ihmisen katseen aiheuttamaa tunnetta? Uskallammeko katsoa itseämmekään silmiin peilin kautta? Olemme älyttömän taitavia välttelemään yhteyttä. Yhteyttä voi hienosti vältellä sillä tavalla, että puhuu vain asiaa menemättä tunteiden tasolle. Itsellekin voi selitellä vaikka mitä, mutta siltikään uskaltamatta katsoa itseään syvälle silmiin.

Kun päästään tunteiden tasolle, silmät alkavat puhua

Silmistä näkee paljon. Ne ilmentävät sisäisiä tyhjyyden tai merkityksellisyyden tunteitamme, kun osaamme katsoa itseämme ja muita syvälle silmiin. Kun itsestään on turvallinen olo, katse on myötätuntoinen. Silloin silmät ovat lempeät ja vastaanottavat myös toisille ihmisille. Ihmiset haluavat tulla oikeasti nähdyksi ja kuinka se muuten onnistuukaan kuin katsomalla toista silmiin?

Kun tapaa hehkuvia ihmisiä niin työelämässä kuin muuallakin, on helppo nähdä silmien palo. Tunteet ja ajatukset yhdistyvät ja sillä seurauksella silmät leiskuvat. Ihmisestä huokuu samalla levollisuutta, joka luo ympäristöön luottamusta siitä, että asiat ovat hyvin. Pelkkien sanojen ja perustelujen painoarvo tämän vaikutuksen rinnalla on mitätön.

Oravanpyörä ei pyöri, ellei orava juokse

Olemme usein niin kiireisiä, ettemme ehdi pysähtymään edes lähimmäisen sitä pyytäessä. Ja jos pysähdymme, niin hoidamme asiat asioina emmekä kohtaa ihmistä ihmisenä. Jos malttaisimme katsoa sielun peiliin, niin voisimme nopeasti todeta asioiden oikean laidan. Oikea hätä, kärsimys ja avuntarve ovat sananmukaisesti nähtävissä. Myös hellyys, myötätunto ja rakkaus välittyy katseiden kohdatessa. Meillä on hirvittävän vahva työkalu käytössä, jos vain käyttäisimme sitä.

Kiire ei korreloi tuloksentekoa. Kiire ei myöskään ole syy olla välittämättä läheisistä, työkavereista tai ystävistä. Kiire on pinnallisen statuksen villiratsu, jonka avulla harvoin onnistutaan tavoitteissa. Oravanpyörän liikkeen salaisuus on oravassa, sillä oravanpyörä ei pyöri, ellei orava juokse. Päätös on siis omamme! Vai oletteko joskus nähnyt todellista mestaria, jolla olisi kiire? Parhaiden urheilijoiden suoritukset näyttävät kiireettömän helpoilta ja menestyneimmät johtajat ovat usein harmonisia ja vakaita.

Pitäisikö meidän useammin katsoa kiirettä suoraan silmiin ja tunnustaa, että jatkuva liike on enemmänkin jännittävää teatteria kuin taitavaa ja tehokasta toimintaa? Jälkimmäistähän ei saada aikaan lisäämällä kiirettä vaan pysähtymällä ja keskittymällä olennaiseen. Sinkoilun ja säntäilyn sijasta voisimme hakea yhteyttä tärkeisiin ihmisiin ja toimia luottamuksellisesti kohti yhteistä päämäärää. Kun alamme tuntea itsemme ja tekemisemme merkityksellisiksi, silmiimme palaa rauhallisuus ja levollisuus… sekä rohkeus katsoa toisia ihmisiä silmiin.

Inhimillisen virheen varassa

8.9.2016

Automaation tehtävänä on poistaa prosesseista inhimilliset virheet. Koneet ja laitteet oikein toimiessaan eivät väsy ja tee mokia. Suorituskykykin ylittää inhimilliset voimavarat moninkertaisesti. Mutta onneksi tämä kaikki on tehty palvelemaan ihmistä, joka voi parhaimmillaan käyttää aikansa enemmän inhimillistä kompetenssia vaativiin tehtäviin.

Jokaisella työpaikalla joudutaan kuitenkin tilanteisiin, joissa työ ei etene suunnitelmien mukaisesti. Jos tapahtuneelle ei tunnisteta laitteisiin tai järjestelmiin liittyvää syytä, vedotaan usein inhimilliseen virheeseen. Se kompuroi itsekseen, hän teki väärän päätöksen tai nyt ei ollut tuuria.

Onko toistuva virhe enää virhe, vaan valinta

Sanotaan, että et voi tehdä kahdesti samaa virhettä, koska toisella kerralla se on jo valinta. Voi ollakin, jos oikein tiukasti asiaa tarkastellaan. Miksi sitten monet huippu-urheilijat, kuten vaikkapa koripallolegenda Michael Jordan, julkisesti korostavat lukemattomien virheiden ja epäonnistumisten juuri tehneen heistä maailman parhaita. Vain omia ja toisten rajoja testaamalla voit kasvattaa omaa osaamistasi.

 Mistä meidän kulttuurimme virheen pelko oikein johtuu? Johtajat eivät uskalla tehdä päätöksiä ja henkilöstö käy pintakaasulla vältellen pientareelle menoa. Panoksia pihdataan ja toivotaan jonkun muun menevän eturiviin. Julkisuudessa riepotellaan kaikki mahdolliset ”jonkun mielestä epäonnistumiset”. Nähdään vain asioiden huonot puolet ja niitä suurennellaan mahtipontisesti omaa näkemystään oikeuttaen. Kaikki, jotka eivät noudata minun oikeustajua, tekevät väärin. Syyllistämisen nautinto ja sen julkisuusarvo ovat liian monen ihmisen mielessä valitettavan suuri.

Rohkeutta virheiden tekemiseen

”Virhehän” syntyy silloin, kun emme noudata standardeja. Emme toimi etiketin mukaan esim. ruokailussa ja pukeutumisessa. Teemme vastoin sääntöjä ja ohjeistuksia. Otamme oikeuden päättää itse emmekä seuraa yleisesti hyväksyttyä toimintatapaa, siis erilaistumme tai uimme vastavirtaan. Miksi se on virhe? Kaikki nuo edellä mainitut ”lait” ovat kuitenkin jonkun ihmisen määrittelemiä kontrolloinnin muotoja. Miksi on vaikeaa poiketa niistä vaikka kuinka haluaisit juoda kalan kanssa punaviiniä ja pukeutua juhlaillalliselle vaaleanpunaiseen t-paitaan tai huomaisit uuden toimintatavan ylivertaisuuden. Tahdissa marssiminen ei tuota kuin lisää tahdissa marssimista.

 Monet tutkimukset osoittavat, että todelliseen huippusuoritukseen vaaditaan pohjalle melkoinen liuta virheitä. Kuinka pystyisimme rohkaisemaan riskinottoon ja inhimillisten rajojen testaamiseen? On muistettava, että ihminen ja virhe ovat erillisiä. Virhe on teko, johon voi olla jossain tilanteissa syyllinen, mutta se on silti vain irrallinen teko. Ihminen voi kokea häpeää kokemuksensa, esim. virheen, takia. On hyvä kuitenkin pitää ihmisyys erillään elämänkokemuksista, analysoida tapahtunut mahdollisimman objektiivisesti ja käsitellä asia ilman syyllistymistä. Toisten ihmisten virheet voi myös inhimillistää, kun katsoo ja pyrkii ymmärtämään tapahtunutta hänen näkökulmastaan käsin.

Aletaan mittaamaan virheitä paremman suorituskyvyn saavuttamiseksi

 Pitäisikö inhimillisten virheiden määrää alkaa mittaamaan niin kuin aloitteita tai tapaturmien vaaratilanteita. Pitäisi tehdä vähintään tietty määrä virheitä, että voidaan todistetusti sanoa yrittämisen olleen riittävällä tasolla. Olisi pieniä virheitä ja vähän isompia, uusia ja toistuvia virheitä sekä helppoja ja vaikeita virheitä. Mistä löytyy työpaikka, jossa tällaista on virheitä välttämättä lähdetty kokeilemaan?

Virheen pelko latistaa ja lamaannuttaa. Ihminen ei saa itsestään parastaan irti, jos pitää koko ajan pelätä arvostelua ja tuomitsemista. Työyhteisössä vapautuu virheiden sallimisen kautta suuri määrä uutta energiaa… paitsi silloin, kun toimitaan kuten eräässä yhtiössä, jossa johtaja sanoi alaiselleen virheen tapahduttua: ”Kyllä meillä sallitaan virheitä… näin viimeisenä työpäivänä!”

Loogista rakkautta ja tunteellista faktaa

5.8.2016

Aivomme haluavat kuulla mieluummin johdonmukaisen tarinan kuin tarinan, joka on totta. Ihmiset ovat taikauskoisia, uskovat horoskooppeihin sekä mahdottomaan ohittaen jopa konkreettiset todisteet. Olemme kehittäneet psykologista todellisuuttamme koko elinikämme. Ja tämän ymmärryksen ja uskomuksen perustan varassa aivomme tekevät päätöksiä elämässämme.

 Uskomus on ennakkoluuloa ja ainakin jonkin verran vääristynyttä todellisuuden tulkintaa, jonka kuvittelemme olevan loogista. Tai tottahan se toisaalta onkin… siis meille itsellemme! Uskomme helposti jossain asiassa vain toiseen informaatioon ja jätämme uskomustemme kanssa ristiriidassa olevan informaation huomioimatta. Valitsemme tietoa, joka sopii odotuksiimme, selittelemme tekomme oikeiksi sekä uskomme mahdottomaan ja kaiken todennäköisyyden ohikin sattumankauppaan esim. uhkapeleissä. Emme siis näe asioita niin kuin ne todellisuudessa ovat, vaan näemme asiat sellaisina kuin itse kaikkine uskomuksinemme olemme.

 Ihmisiä leimataan joko loogisiksi tai tunneihmisiksi. Looginen ihminen tekee päätökset huolellisesti pohtien ja perustuen näkyvään faktaan, vaikkapa matemaattisiin kaavoihin. Näitä päätöksiä arvostetaan mm. hyödyllisyyden ja käytettävyyden kriteerien perusteella. Tunneihminen taas päättää nopeasti ja perustaa päätöksensä alitajuisesti reagoimalla oman, itselleen loogisen uskomuksensa mukaisesti. Tätä nopeutta ilmenee tyypillisesti tilanteissa, joissa on käsillä vaara, painostus tai vaikkapa äkkirakastuminen. Itse asiassa moni looginen päätöksentekoprosessi päättyy lopulta tunteella päättämiseen. Onko muuten kukaan kuullut koskaan, että auto olisi valittu loppujen lopuksi värin, rekrytoitava henkilö intuition tai puoliso ulkonäön perusteella?

Sanotaan, että aito ja puhdas rakkaus ei aiheuta koskaan kärsimystä ja tuskaa. Miksi sitten niin monet ”rakkaussuhteet” aiheuttavat? Pystymmekö ajattelemaan loogisesti asiaa, missä tunteet ovat niin paljon vahvempia? Vai ovatko ne tunteet sittenkään rakkautta? Jospa looginen ajattelu auttaisi selvittämään uskomuksiamme ja kaipuutamme johonkin muuhun tunteeseen… riippuvuuteen, tavoittamattomuuteen, hurmaantumiseen jne. Olemmeko tässä kulttuurissa oppineet, että rakkauden eteen pitää kärsiä ja siksi uskottelemme itsellemme, niin henkisten kuin fyysistenkin mustelmiemme läpi, rakastavamme oikeasti aina silloin, kun rintakehässämme kuohuu ja paukkuu?

 “Eivät meille tapahtuvat asiat saa meitä kärsimään. Me kärsimme siitä, mitä kerromme itsellemme noista asioista.” sanoi filosofi Epiktetos melkein 2000 vuotta sitten. Hän eli orjana, mutta oli silti onnellinen. Epiktetos hyväksyi sen tosiasian, että hänen olosuhteensa eivät olleet hänen hallittavissaan eivätkä muutettavissaan millään tavoin, mutta hänen mielensä oli. Mikä todella määrittelee meidän tunteisiin perustuvan tilamme, on meidän tapamme tulkita maailmaa, meidän asenteemme, meidän omat uskomuksemme ja ajatuksemme. Saatamme ärsyyntyä salamannopeasti tilanteessa, jossa meitä esim. tahattomasti tönäistään. Huomatessamme ”tönijän” hippijuppipunkkarin sijaan olevankin vanhus tai sokea, niin suhtautumisemme muuttuu. Miksi? Koska alamme ajattelemaan asiaa. Ja ajattelun jälkeen tunteemme muuttuvat… Ärsyyntyminen on vain ja ainoastaan meidän oma sisäinen reaktiomme. Ja siinä mielessä helposti hoidettava vaiva, koska vain minä itse voin siihen vaikuttaa ja itseni ärsyyntymiseltä vapauttaa.

Ihmisen tärkein tarve on nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarve, sanoo terapeutti ja kouluttaja Tommy Hellsten. Työelämän balanced scorecard –maailmassa ja tiukkojen numeraalisten tavoitteiden paineessa, unohdetaan liian usein varsinainen tuloksentekijä… ihminen. Meistä kukaan ei halua olla vain suoritusperusteinen ruutu liiketoimintajohtajan excelissä. Jokainen persoona kaipaa huippusuorituksiinsa esimiehensä, työkavereiden ja muiden läheistensä myötätuntoa. Tunnetta, että on arvostettu ja hyväksytty. Ihminen ei myöskään mene rikki vaikka häneltä vaaditaan paljon. Ennätyksiä tehdään siellä, missä hyödynnetään yhdessä sekä loogista ja rationaalista järkeä että meidät energisoivaa ja liikkeelle saavaa tunteen paloa.

Opitaankohan me vielä rakastumaan oikeisiin asioihin? Niihin, jotka tuottavat loogisilla mittareilla hyvää mieltä ja saavat aikaan tunteen, että elämähän on aivan tajuttoman ihanaa!